Sananen viihteellisestä kirjallisuudesta

Tämä blogikirjoitus on muhinut jo kauan. Monta kertaa olen istunut alas, avannut blogin, verrytellyt sormiani ja melkein ryhtynyt kirjoittamaan. Sitten olen jänistänyt. Enää en jänistä. Aihe on sydäntäni erityisen lähellä – ovathan kaikki tähän asti julkaistut nuortenkirjani “häpeilemättömän viihteellisiä”, niin kuin kustannustoimittajani asian muotoilee.

Kirjailija Rosa Liksom ilmoitti SVT:n haastettelussa, ettei kirjojen tehtävä ole viihdyttää eikä kilpailla ruutuajan kanssa.

Me kirjailijat alemme [sic] helposti kilpailemaan ruutuajasta. Yritämme saada kirjoista viihdyttäviä, jolloin niistä tulee vähän laskelmoivia. Se on iso miinus, koska minun mielestäni kirjallisuuden tehtävä ei ole kilpailla ruudun kanssa, eikä ihmisten viihdyttämisestä. Kirjallisuuden tehtävä on käsitellä peruskysymyksiä ihmisenä olemisessa ja antaa mahdollisuus uusiin oivalluksiin, ja hitaaseen omaksumiseen.

Ymmärrän, että Liksom ei tässä varsinaisesti suomi viihdekirjallisuutta vaan kirjailijoiden (ilmeisesti) harrastamaa lukijoiden tietoista kosiskelua kirjallisuuden laadun kustannuksella – miten tuo laatu sitten määritelläänkin. Minusta kirjallisuutta ei kuitenkaan voi rajata näin kapeasti. Muutama kirjallisuuden tehtävistä näkyy ylläolevassa lainauksessa, mutta siinä eivät ole läheskään kaikki. Yksi kirjallisuuden tehtävistä on lukijan viihdyttäminen, ja tämä tehtävä on aina ollut olemassa. Viihteeksi Shakespearekin monet näytelmänsä kirjoitti.

Muutama vuosi sitten eksyin kirjallisuusblogiin, jossa keskusteltiin eräästä suositusta viihdekirjasta. Kommenteissa hämmästeltiin sitä, että tällainen kirja ylipäätään oli valittu kirjallisuuspiirissä luettavaksi kirjaksi. Mieleeni on jäänyt erityisesti yksi kommentti, jonka kirjoittaja oli sitä mieltä, ettei viihdettä tarvita kirjallisuudessa ollenkaan, sillä viihteen tarpeen saa kyllä tyydytettyä telkkaria tai elokuvia katsomalla.

Viihdekirjallisuuden halveksiminen on merkillinen ilmiö. Mistä se kumpuaa? Miksi joillain ihmisillä (enkä nyt enää puhu Liksomista, vaan yleisellä tasolla) on tarve asettua tuomarin asemaan ja ryhtyä jakamaan kirjallisuutta hyvään ja huonoon, ansaitsevaan ja roskaan, olemassaololtaan oikeutettuun ja sellaiseen, jota ei tarvita? Olen miettinyt tätä paljon. Kenties takana on jonkinlainen minäkuvan kiillottaminen ja pönkittäminen, tarve näyttäytyä älykkönä, joka seisoo suurten, oppimattomien massojen yläpuolella (juuri niiden, jotka lukevat viihdekirjallisuutta silmät kiiluen).
Tämä onkin viihteen halveksimisen suurin ongelma: se nostaa raja-aitoja sinne, missä niitä ei missään nimessä saisi olla. Paljon on puhuttu nuorten lukemisesta ja sen vähenemisestä. Voin vannoa (käsi viihdekirjalla), että varmin tie saada lisää lukemattomia nuoria on lätkäistä lukemista inhoavan nuoren käteen vaikeaselkoinen/kerronnaltaan kokeellinen/haastava opus. Nuori avaa sen, lukee hetken ja viskaa pois. “V—u, tylsää!” nuori sanoo ja kaivaa kännykän esille. Jos nuoren käteen sen sijaan isketään kerronnaltaan selkeä, tarinavetoinen romaani, joka liippaa hänen elämäänsä läheltä jollain lailla, hän saattaa jopa lukea siitä pari sivua.
Ehkä liioittelen nyt vähän, mutta opettajana tiedän mistä puhun. Kuulen viikottain huolestuttavia juttuja: “Lukeminen on tylsää” … “En kai mä nyt mitään v—n kirjoja lue” … “En mä oo ikinä käyny kirjastossa muuta kuin luokan mukana” … “Hei ope, mitä toi sana ‘purppura/päivitellä/istuttaa’ tarkoittaa?” (Kaikki näistä olen kuullut ihan oikeasti – ‘päivitellä’-sanaa pohdimme kokonaisen ryhmän kanssa.)
Lukevista nuorista en ole huolissani: heidän lukutaitonsa on yleensä hyvä ja jos ei ole, se paranee koko ajan, koska he lukevat. Heille riittää erinomaista ja laadukasta suomalaista nuortenkirjallisuutta monista eri aiheista ja monista erilaisista näkökulmista kirjoitettuna. Sen sijaan kasvavasta ei-lukevien nuorten joukosta olen huolissani, ja heihin viihdekirjallisuuden demonisoiminen iskee pahimmin, koska heidän joukossaan ovat juuri ne nuoret, joiden mielestä lukeminen on tylsää ja/tai joiden mielestä se on syystä tai toisesta vaikeaa. On epärealistista käskeä näitä nuoria lukemaan vaikeaselkoisia kirjoja, jotka eivät kosketa heidän elämäänsä mitenkään. He tarvitsevat nimenomaan kirjoja, joihin on helppo päästä mukaan jo ensimmäiseltä sivulta ja jotka ovat rakenteeltaan ja kieleltään selkeitä. Viihteelliset kirjat ovat usein juuri tällaisia (toki viihteellistä kirjallisuuttakin on monenlaista), koska ne ovat tarinakeskeisiä – samankaltaisia kuin tuo paheksuttu ruutuviihde.

Jos me aikuiset lyttäämme viihdekirjallisuuden roskana ja arvottomana “riippukeinuhömppänä”, siirrämme eteenpäin ajattelutavan, joka synnyttää lukemiseen liittyvää häpeää. Minulla on siitä omakohtainen kokemus. Olen aina rakastanut viihdekirjallisuutta, mutta vahvimpiin muistoihini nuoruuden lukemisesta liittyy juurikin häpeä – häpeä siitä, että älykkäiden ja korkeasti koulutettujen vanhempien lapsena lainasin kirjastosta “hömppää”, enkä osannut nauttia niistä vaikeista kirjoista, joita vanhempani lukivat. Aikuisena olen oivaltanut, että asia on okei: ei viihteen lukemisessa ole mitään pahaa tai hävettävää. Viihde tuottaa hyvää mieltä, naurua ja iloa – asioita, jotka minusta ovat tärkeitä tässä synkkien uutisten maailmassa.

Me elämme moniarvoisessa ja monikulttuurisessa yhteiskunnassa, jossa erilaisia kulttuureja, elämäntapoja ja ihmisiä kunnioitetaan tasavertaisina – meidän pitäisi myös elää monikirjallisessa yhteiskunnassa, jossa erilaisia kirjallisuuden lajeja -ja niiden lukijoita- kunnioitetaan tasavertaisina.

Marseille-saippuaa kotikeittiössä

Teinpä taas pitkästä aikaa saippuaa! Olen tehnyt saippuaa kotona jo 2000-luvun alusta asti, joten se on vanha harrastukseni. Tuolloin tarvikkeita ja raaka-aineita oli vaikea löytää, ja lipeä piti hakea huippukalliiseen hintaan apteekista. Onneksi nykyään tarvikkeita saa Suomesta ihan eri tavalla, ja säännöllisesti se saippuakärpänen edelleenkin puraisee. Syy siihen miksi saippuaa kotona tehdään on useimmiten laatu – kaupan saippuoissa on ties mitä lisäaineita ja kemikaaleja, mutta käsintehty saippua sisältää luonnollisia ainesosia ja on laadukasta ja mietoa iholle.

Tässä tekemäni saippua on Marseille-saippuan tyylistä (sanon näin, koska aito Marseille-saippua on varmaankin jonkun lisenssin alla). Marseille-saippua on perinteisesti oliiviöljysaippuaa, joten omassa reseptissänikin sitä on 72%. Sataprosenttinen oliiviöljysaippua on mietoa ja hoitavaa, mutta se ei vaahtoa paljon ja on melkoisen pehmeää ja kuluvaa. Siksi omassa reseptissäni on loput 28% kookosöljyä ja karitevoita.


Alla oleva muotti on suosikkini, ostin sen joskus muistaakseni Etsystä. Valmiin saippuahalon saa helposti pois vihreästä silikonisisuksesta ja saippua on helppo leikata paloiksi.


Saippuan teossahan yhdistetään rasvoja ja lipeää. Lipeä saa perinteisesti aikaan ihmisissä pelkoreaktion, mutta lipeän kanssa pärjää oikein hyvin, kunhan on varovainen ja noudattaa turvalllisia käytänteitä, mm. käyttää käsineitä ja suojalaseja. Tässä kuvassa olen juuri kaatanut lipeäveden rasvoihin.


Sauvasekoittimella saippuan sekoittaminen ei kestä muinaiseen tapaan tuntikausia. Kymmenen minuutin sekoittamisen jälkeen saippuani näytti tältä:


Lisäsin saippuaani lusikallisen avokadoöljyä ylimääräiseksi kosteuttavaksi rasvaksi (ns. superfatting) ja laventelin eteeristä öljyä sekä orvokkituoksua:


Valitettavasti tuo orvokin tuoksu katosi massasta heti. Nämä ovat näitä saippuanteon mysteereitä. Saapa nähdä miltä valmis saippua tuoksuu!

Saippua näytti tältä kaadettuna muotteihin. Punainen muotti on silikoninen muffinssivuoka. Ne sopivat erinomaisesti saippuamuoteiksi, koska ne kestävät kuumuutta ja saippuan saa niistä helposti pois.



Tämän jälkeen saippua sai levätä rauhallisessa tilassa omassa laatikossaan seuraavaan päivään. Halkomuotissa ollut saippua kävi läpi geeliasteen, jolloin saippua kuumuu, tummenee ja muuttuu lähes läpikuultavaksi. Siksi muotissa ollut saippua olikin aamulla tummempaa:


Oliiviöljysaippua on melko pehmeää, joten annoin halkomuotin vetäytyä useita tunteja pidempään kuin muffinssivuoan. Sitten leikkasin halon paloiksi. Leikkurini olen muistaakseni ostanut myös Etsystä.


Lopuksi laitoin palat kuivumaan. Nämä saavat kuivua jopa kuusi viikkoa, jotta ne kiinteytyvät. Hyvältä näyttävät ja tuoksukin on sopivan mieto!


Jos saippuan teko rupesi kiinnostamaan, käy lukemassa Saippuakuplia-sivusto, jossa on paljon tietoa suomeksi (osa tiedoista, esim. linkeistä, on tosin jo vanhentunut).

Kansipaljastus: seuraava nuortenkirjani!

Nyt ne ovat selvillä … nimittäin seuraavan nuortenkirjani nimi, ilmestymispäivä ja kansi! Pitemmittä puheitta…TADAA!


Valpuri Vaahteran Maaginen Korva ilmestyy 28.7.2017! Kirja on ysiluokkalaisen Valpurin päiväkirja, jossa seikkailevat Valpurin lisäksi kreisi noitaäiti, imeliä rakkausromaaneja suoltava isä, draamaileva isoveli, kakkuhullu pullon henki, sekopäinen bestis ja yksi mystinen emopoika. Mutta mitä tapahtuu, kun Valpuri juo äitinsä keittämän finninpoistoliemen?