Sammakkoprinsessan julkaisematon versio

Selailin hiljattain tekstitiedostojani ja löysin niiden uumenista kansion, jonka nimi oli “vanhat”. Koska minulla on jo erillinen kansio vanhoille tarinoille, joita en tule jatkamaan, avasin tuon kansion mielenkiinnolla. Sisällä oli useita Sammakkoprinsessaan liittyviä tekstitiedostoja. Yksi niistä oli nimeltään sammakkoprinsessa.doc. Mitä ihmettä se teki tässä mystisessä “vanhat”-kansiossa?

Homma selvisi heti, kun aloin selata tekstiä. Kyseessä oli Sammakkoprinsessan ensimmäinen suomenkielinen versio – se, jonka aikoinaan lähetin toiveikkaana kustantamoon (olin siis täysi nobody, joka ei tuntenut ketään kustannusmaailmasta). Kustantamo piti kässäristä, mutta halusi kuitenkin isoja muutoksia. Noista muutoksista syntyi nykyinen Sammakkoprinsessa. Minun oli pakko lukea teksti, sillä vaikka se omaani onkin, en muistanut tuosta versiosta paljoakaan, lähinnä sen, että Ofelia joutui kesäkouluun kuningattaren palatsiin. Nykyhetkestä katsoen voin sanoa, että ONNEKSI kustantaja pyysi korjauksia, sillä tämä versio on jokseenkin sekava ja paikoin hervoton. Hyviäkin kohtia oli, ja oli ihana tavata taas Reko, yksi pois pudonneista sivuhenkilöistä, joka oli tarinassa sen ensimmäisestä englanninkielisestä versiosta lähtien. Kokemus vahvistaa kuitenkin sen, että omalle tekstilleen on tietyllä tapaa sokea, vaikka sitä miten pitkään tahkoaisi.

Joka tapauksessa, ajattelin jakaa tässä muutamia kohtia, joten olkaapa hyvä, kohtauksia ensimmäisestä, julkaisemattomasta Sammakkoprinsessasta!

Ofelia matkustaa metrolla kesäkouluun kuningattarenlinnaan (katkelmassa esiintyvä “nörttipoika” päätyi kirjaan Luukaksena):

“Eikö se olekin nuori kuninkaallinen kaunotar!” Tunnistin Sebastian Saksilukko-Suikeron äänen. “Missä on hurmaava äitinne?”
“Kotona”, sanoin. Metron ovet olivat auki. “Voinko minä mennä sisään?”
“Ilman muuta. Seuratkaa minua, herkkä nuppu!”
Mietin miksi hän ei etsinyt paikkaa muiden matkustajien seasta, mutta asia selvisi pian.
“Tehkää tietä! Tehkää tietä Hänen Kuninkaalliselle Korkeudelleen, Prinsessa Ofelialle!”
Voi örkki. Kaikki kääntyivät katsomaan minua kun Sebastian työnsi ihmisiä tieltään ja osoitti minulle paikan ovien läheisyydestä.
“Kiitos vain.” Naamani hehkui kun siirryin nurkkaan istumaan.
Kukaan muu ei tullut niille paikoille istumaan, eikä ihme. Sebastian hössäsi laukkuni ja tyynyjeni kanssa ja kyseli jatkuvasti oliko herkkä takamukseni hyvin suojassa vedolta. Minä tuijotin ulos ikkunasta posket hehkuen koko matkan ajan. Miksei äiti ollut vaatinut, että minua kohdeltaisiin kuin ketä tahansa? Nyt olin menettänyt sen pienenkin mahdollisuuden saada kavereita.
Onneksi matka kesti vain vartin. Minä viivyttelin ja annoin muiden mennä edeltä. Se silmälasipäinen poika tuijotti minua kun suuntasin marmoriportaisiin. Hänkin oli tullut ulos metrosta hitaasti, ja nyt laiturialueella oli enää me kaksi ja pari tyttöä takanamme.
“Sinä olet prinsessa”, hän sanoi kun kävelin hänen ohitseen.
“En ole.” Yritin päästä pakoon, mutta hän oli nörtiksi aikamoisen nopea.
“Tuo Istuttaja kutsui sinua ‘Kuninkaalliseksi Korkeudeksi’.”
“Entä sitten?” Olipa hän ärsyttävä. Hän seurasi minua kuin kärpänen kuumana päivänä, vaikka kävelin nopeammin.
“Miksi prinsessa tulee kesäkouluun?”
“Ei kuulu sinulle”, tiuskaisin ja kipusin ylös portaita. Ne olivat jyrkemmät kuin muistin, ja olin aivan hengästynyt kun pääsin ylös.
Edessä näkyi isokokoinen nainen, joka hääräsi opiskelijoiden keskellä. Kun hän näki meidät, hän ohjasi meidät siistiin riviin.
“Turvat umpeen! Laukut maahan! Sinä!” Hän huiskaisi erästä tyttöä kultaisella piiskalla. Tyttö ulvaisi ja pudotti laukkunsa. Ihanaa, meillä oli talossa oma naispuolinen rambo.
“Minun nimeni on Maikki Myrskysääri, ja minä olen yksi palatsin vartijoista.” Hänen pienet mustat silmänsä katsoivat meitä kuin kekäleet. “Jos rikotte sääntöjä, olen pahin painajaisenne. Minun piiskani on kova ja säälini olematon. Pitäkää se mielessä, puolinkaiset.”
“Puolinkaiset?” kuiskasi tyttö vieressäni.

Ofelian ohjaava opettaja (kirjaan asti hieman eri roolissa päätynyt Chevalier) tapaa oppilasryhmänsä ensimmäisen kerran:

Rekolla oli tosi sekaiset vaaleat hiukset ja vihreät silmät, ja hän oli jo ruskettunut. Hänen kasvonsa olivat tosin tavanomaiset, ja hän oli aika lyhyt. Ei hottis, mutta kaipa hän pikkukaupungissa saisi äksöniä.
“Oletko sinä innoissasi tästä?” Hän nosti jalkansa pulpetille.
“En oikeastaan.”
“Mikset?”
“En minä tiedä.” Kohautin olkapäitäni. “Minä haluan elää ihmisten puolella.”
“Oletko idiootti? Keijuna voi tehdä niin paljon enemmän!”
“Anteeksi.” Herra Chevalier ilmaantui Rekon pulpetin viereen. “Oletko lopettanut? Saanko puhua nyt?”
“Totta kai”, Reko sanoi. “Siitä vaan.”
“Toista perässäni: ‘Olkaa hyvä ja jatkakaa, opettaja’.”
“Hei haloo.” Reko pyöritteli silmiään. “Chillaa nyt vähän.”
Herra Chevalier ei sanonut mitään, asetti vain kätensä Rekon olkapäälle. Rekon silmät levisivät ja hänen suunsa vääntyi (kivat hampaat, kurja temperamentti), mutta hän ei sanonut mitään – hän ei selvästikään voinut.
“No mutta herra Kesälahti, chillaa nyt vähän”. Herra Chevalier nosti kätensä ja palasi eteen. Reko haukkoi henkeään ja hieroi olkapäätään.
“Mitä v…?” Hän päästeli suustaan joukon erinäisiä kirosanoja. “Minä kerron rehtorille!”
“Ole hyvä vain.” Herra Chevalier otti pinon papereita ja alkoi jakaa niitä. “Palatsin kartta, ruoka-ajat, opettajien yhteystiedot ja muuta tarpeellista tietoa.”
“Mitä se teki?” suhahdin Rekolle. “Puristiko se sitä?”
“Ei, mutta se poltti kuin &!#%¤/! Hän ei samperi soikoon voi tehdä tuollaista. Minä haastan hänet oikeuteen!”
Äkkiä Reko meni aivan hiljaiseksi. Hän käännähti ympäri kuin etsien jotain.
“Mikä nyt on?” kysyin ja otin viimeiset kaksi paperia edessäni istuvalta tytöltä.
“Hän on päässäni! Kuulen kun hän moittii minua!”
“Häh?” Minä siirryin kauemmas. Kaikki piuhat eivät voineet olla oikeassa järjestyksessä hänen päässään. Miksi ihmeessä minä olin istunut taakse? Onhan tunnettu tosiasia, että kaikki outolinnut kokoontuvat sinne.

Ofelia ja hänen opiskelukaverinsa ovat ulkona Keijuvartio-tunnilla:

…neiti Luumuhenki kiirehti meitä kohti.
“Hyvää iltapäivää”, hän sanoi hengästyneesti ja pudotti pinon papereita. “Kerääntykääpä ympärilleni. Oi kiitos, kultaseni, onpa ystävällistä. No niin, tänään me opiskelemme tunnistamaan parantamisen tarvetta, sillä jokaista naarmua tai repeämää luonnossa ei voi millään parantaa…aaah!”
Minä säikähdin hänen kimakkaa huutoaan, ja Ruusu pudotti keksinsä.
“Mitä, mitä?” sanoi Anders.
Neiti Luumuhenki osoitti Sussia, joka piteli yhä kristallikrookusta.
“Sinä olet…sinä olet…” Neiti Luumuhenki piteli rintaansa. “Sinä olet murhannut kauniin kukan!”
Sussi katsoi kukkaa hämmästyneenä.
“Kuinka sinä voit murhata kukkaystäviäsi?” Neiti Luumuhengen käsi tärisi. “Kukkia ei saa poimia, niistä pitää pitää huolta! Sinä olet rikkonut pyhän velvollisuutesi!”
Sussin katse siirtyi hitaasti kristallikrookukseen. Sitten hän kirkaisi ja heitti kukan kädestään kuin se olisi ollut kuuma kekäle.
“Tappo!” neiti Luumuhenki valitti. “Kauneus, nitistetty!”
Sussilta pääsi tukahtunut kiljaisu ja hän juoksi pois törmäillen tiellään oleviin.

Ofelian ja Lordi Ramanin ensitapaaminen sujui hivenen eri lailla kuin kirjassa…

“Ofelia, tämä on kreivi Hopeahiuksen vanhin poika, lordi Raman.”
“Ugh…” Yritin hymyillä, mutta sitten tajusin, että hymyilin jo – idioottimaisesti.
“Ehkäpä Raman voisi näyttää neiti Ratinalle paikkoja?” Kreivin tummat silmät säkenöivät nälkäisesti. “Esitellä hänet muille nuorille aatelisille.”
“Onpa hyvä idea”, kuningatar Teodora sanoi. “Sopiiko, lordi Raman?”
“Ilman muuta, Teidän Majesteettinne.” Lordi Raman kumarsi niin, että hänen namuset kiharansa lennähtivät. “Mennäänkö, neiti Ratina?”
Vau, hän oli tosi kohtelias ja hienostunut. Hän tarjosi minulle käsivartensa, joka oli ihanan lihaksikas. Voisin vannoa, etteivät jalkani koskettaneet maata kun kävelimme pois. Meitä tuijotettiin, ja minä säteilin. Siitäs saat, Kukka!
Yhden seinän luona oli pitkä pöytä, joka notkui ruuan ja punssimaljojen painosta. Lordi Raman vei minut pöydän luokse ja irrotti käsivartensa.
“Ole hyvä.” Hän suoristi silkkirusetin kaulallaan. “Sallithan, neidit odottavat.”
“Etkö sinä esittelekään minua muille?” kysyin.
Hän nauroi.
“Ei pahalla, pullukka, mutta sinä tarvitset mieluummin lapsenvahdin. Mutta hei, nauti ruuasta. Siellä on tikkareitakin.”
Hän iski minulle silmää ja katosi väkijoukkoon. Minä seisoin paikallani täysin sokissa. Ympärilläni seisovat tuijottivat minua, ja tunsin kyynelten nousevan silmiini.
“Pullukka”. Hän oli kutsunut minua pullukaksi.
Näethän, jos sinulla on vatsamakkaroita, suurin unelmasi on se, että kaikki on vain omassa päässäsi. Että olet yksi niistä ihmisistä, jotka oikeasti ovat aivan normaalipainoisia, mutta jotka vain luulevat olevansa ylipainoisia. Minulla ei selvästikään ollut moista onnea. Minun vatsamakkarani olivat todellisuutta – pehmeää, lihaisaa todellisuutta.
“Minähän en täällä aio viipyä enää sekuntiakaan”, mutisin. Kuningatar Teodoran kruunatut rastat vilahtivat jossain lähistöllä, mutta minä en välittänyt. Marssin ulos ovesta kyyneliäni nieleskellen.

Nuorten lukutaito rappeutuu – jotain pitäis vissiin tehdä

Päivitys 30.9.2018 – Bibbidi Bobbidi Book postasi mielenkiintoisen videon, jossa avataan syitä siihen, miksi nuortenkirjat eivät aina näy lehdissä. Suosittelen katsomaan!

Somessa on viime päivinä jaettu linkkiä Ylen uutiseen, jossa kerrotaan (taas kerran) nuorten lukutaidon heikkenemisestä. Tekisi mieli huokaista (okei, huokaisin jo). Kellään ei liene tähän tilanteeseen helppoa ja nopeaa ratkaisua. Vastuu nuorten lukutaidosta jakaantuu laajalle joukolle, kuten kodille, koululle ja kirjastoille, mutta myös medialla on lusikkansa tässä sopassa.

Siitä huolimatta, että näitä ikäviä uutisia tuppaa eetteristä tasaisin väliajoin, mikään ei tunnu muuttuvan. Moni meistä lanu-kirjailijoista on kuitenkin ehdottanut erinomaista ensimmäistä askelta: tiedotetaan lanusta enemmän. Kun lehdessä hehkutetaan kirjasyksyn uutuuksia, laitetaan sivulle osio myös lanukirjoista (ja voisiko fokus jopa olla kotimaisissa sellaisissa, ainakin joskus?). Tehdään juttuja lanusta ja sen ilmiöistä (nopsa esimerkki: suomalaisen mytologian käyttö kotimaisessa lanussa). Tässä kohdin on muuten mainittava kaksi asiaa. Yksi, Soturikissoista ja sarjan herättämästä innostuksesta on näkynyt juttuja eri medioissa, mahtavaa! Kaksi, Hesari on petrannut profiloimalla lanua hiukan enemmän, mutta nopealla vilkaisulla en löytänyt sen Kulttuuri-osiosta juuri nyt mitään lanuun liittyvää. Suoraan sanottuna lanukirjojen vähäinen näkyvyys mediassa kertoneekin ainakin osin arvostuksen puutteesta ja linkittyy myös kirjalliseen snobismiin.

Lehdissä ja muualla mediassa voisi myös vinkata kirjoja ja nimenomaan erilaisille lukijoille – tämä on tärkeä asia, sillä nuoret lukijat ovat hyvin heterogeeninen joukko. Jokainen opettaja, allekirjoittanut mukaanlukien, tietää, että meillä on kasvava joukko nuoria, joilla on haasteita lukemisessa ja/tai vastenmielisyyttä sitä kohtaan. Meillä kirjoitetaan paljon nuortenkirjallisuutta, joka sopii erinomaisesti näille nuorille, ja tätä kirjallisuutta pitäisi saada enemmän esiin. Tällä tarkoitan kirjoja, joiden kieli ja rakenne ovat selkeitä ja/tai joiden tarina ja henkilöhahmot ovat helposti lähestyttäviä – heti tulevat mieleen esimerkiksi Aleksi Delikourasin Nörtti-sarja, Mika Wickströmin Meidän jengin Zlatan-sarja, Jyri Paretskoin kirjat, Henna-Helmi Heinosen Miisa-sarja ja Tittamari Marttisen Linnea-kirjat. Paljon muitakin on, puhumattakaan käännöskirjoista.

Kirjakaupatkin voisivat lähteä näihin talkoisiin. Kirjakauppojen nettisivuilta löytyy yleensä vain linkki “Nuorten romaanit”, jonka takana kaikki nuorten fiktio on yhdessä mytyssä (tietokirjat sentään erotellaan). Niinpä on vaikeaa löytää vaikkapa hevoskirjaa tai humoristista kirjaa muuten kuin selaamalla sivuja loputtomiin. Kävin huvikseni kurkkaamassa Suomalaisen Kirjakaupan sivuilta Nuorten romaanit-osastoa. Nimekkeitä on 4884 ja genre-valikko löytyy, mutta sen takana on vain 26 kirjaa! En ole varma onko genrekategorisointi kustantajan vai kirjakaupan tehtävä, mutta kenen tahansa se onkaan, selkeät genremerkinnät/genrekategoriat helpottaisivat isosti kirjojen hankkimista. Kävin myös katsomassa muutaman ison kustantajan nettisivuja, ja siellä on sama ongelma: nuorten romaanit on kaikki laitettu yhteen syssyyn, jolloin esimerkiksi vampyyreihin ja muuhun urbaaniin fantasiaan hurahtaneen nuoren vanhemman on vaikea löytää jälkikasvulleen sopivaa luettavaa.

Media ja muut mainitsemani tahot eivät siis toki ole yksin vastuussa nuorten lukutaidon kehittämisestä, eivät todellakaan. Ilokseni voin todeta, että kaikissa kouluissa, joissa olen työskennellyt, on tehty erinomaista työtä lasten lukuinnon kasvattamiseksi. Silti kylmä tosiasia on, että nuorten kanssa työskentelevät törmäävät säännöllisesti siihen, että tietämys esim. kotimaisesta lanusta on jokseenkin olematonta (tämä koskee usein myös vanhempia). Jos nuori ei tiedä, että loistavia kirjoja on olemassa ja juuri hänelle sopivia sellaisia, ei hän osaa niitä lähteä hakemaankaan. Siksi kirjojen näkyvyys ja helppo saatavuus ovat avainasioita.

Opiskelua, kirjoittamista, lukemista!

Täällä ollaan edelleen! :-) Olen pitänyt jonkinlaista sometaukoa viimeiset puoli vuotta, lähinnä oman jaksamiseni takia, sillä työ ja pääsykokeisiin lukeminen ovat vieneet mehut jokseenkin täydellisesti. Haaveenani on jo pitkään ollut opiskella historiaa, joka on kirjoittamisen ohella toinen suuri “rakkauteni”. Historian perusopinnot suoritin toissa keväänä avoimessa yliopistossa, ja tämän kevään pääsykokeissa ovet sitten aukenivat Helsingin yliopistoon jatkamaan opintojani. Jee! Täytyy sanoa, että näin aikuisena, toista tutkintoa tekevänä, opiskelu tuntuu huomattavasti kiinnostavammalta ja innostavammalta kuin lukion jälkeen.

Panostin pääsykokeisiin ihan kunnolla, vaikka olinkin täysipäiväisessä työssä, joten alkukesä on mennyt palautuessa. Nyt olen onneksi saanut jo editoitua urbaani fantasia-kässäriänikin. Tämä kässäri onkin ollut haastava tapaus, sillä olen työstänyt sitä vuodesta 2015 ja veivannut uusiksi lähes kaikki ainekset – päähenkilön sukupuolen, sivuhenkilöt, juonen ja uusimpana myös fantasiamaailman. Jokohan pian kaikki olisi kohdillaan… Projektilla on muuten oma Pinterest, ja pääset sinne tästä.

Tämän kesän superhelteet sen sijaan eivät ole minun juttuni, joten olen herätellyt harrastuksia, joita voi tehdä kotona tuulettimen edessä. Olen suorittanut uusia kursseja ja täydentänyt vanhoja Futurelearn-sivustolla sekä kaivanut esiin stereoskooppiset kuvani (jos et tiedä mitä ne ovat, lukaise tämä postaukseni). Tämä stereoskooppisia kuvia Lontoosta sisältävä kirja on suosikkejani:


Tästä sarjasta haluaisin itselleni Italy in 3D-kirjan, mutta sitä ei tunnu saavan mistään edes käytettynä. Suomestakin kaipaisin lisää stereoskooppisia kuvia, mutta toistaiseksi en ole onnistunut niitä löytämään esimerkiksi minkään museon sivuilta. Täytyypä katsella antikvariaateista.

Muutama ei-valokuvakirjakin odottaa lukemistaan: Simon Sebag Montefioren jättiteos Romanovit sekä Mirkka Lappalaisen Pohjolan leijona. Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611–1632. Jälkimmäinen on ollut lukulistallani teoksen ilmestymisestä asti. Ihanaa, kun vihdoinkin on aikaa (ja energiaa) lukea se!