Sananen viihteellisestä kirjallisuudesta

Tämä blogikirjoitus on muhinut jo kauan. Monta kertaa olen istunut alas, avannut blogin, verrytellyt sormiani ja melkein ryhtynyt kirjoittamaan. Sitten olen jänistänyt. Enää en jänistä. Aihe on sydäntäni erityisen lähellä – ovathan kaikki tähän asti julkaistut nuortenkirjani “häpeilemättömän viihteellisiä”, niin kuin kustannustoimittajani asian muotoilee.

Kirjailija Rosa Liksom ilmoitti SVT:n haastettelussa, ettei kirjojen tehtävä ole viihdyttää eikä kilpailla ruutuajan kanssa.

Me kirjailijat alemme [sic] helposti kilpailemaan ruutuajasta. Yritämme saada kirjoista viihdyttäviä, jolloin niistä tulee vähän laskelmoivia. Se on iso miinus, koska minun mielestäni kirjallisuuden tehtävä ei ole kilpailla ruudun kanssa, eikä ihmisten viihdyttämisestä. Kirjallisuuden tehtävä on käsitellä peruskysymyksiä ihmisenä olemisessa ja antaa mahdollisuus uusiin oivalluksiin, ja hitaaseen omaksumiseen.

Ymmärrän, että Liksom ei tässä varsinaisesti suomi viihdekirjallisuutta vaan kirjailijoiden (ilmeisesti) harrastamaa lukijoiden tietoista kosiskelua kirjallisuuden laadun kustannuksella – miten tuo laatu sitten määritelläänkin. Minusta kirjallisuutta ei kuitenkaan voi rajata näin kapeasti. Muutama kirjallisuuden tehtävistä näkyy ylläolevassa lainauksessa, mutta siinä eivät ole läheskään kaikki. Yksi kirjallisuuden tehtävistä on lukijan viihdyttäminen, ja tämä tehtävä on aina ollut olemassa. Viihteeksi Shakespearekin monet näytelmänsä kirjoitti.

Muutama vuosi sitten eksyin kirjallisuusblogiin, jossa keskusteltiin eräästä suositusta viihdekirjasta. Kommenteissa hämmästeltiin sitä, että tällainen kirja ylipäätään oli valittu kirjallisuuspiirissä luettavaksi kirjaksi. Mieleeni on jäänyt erityisesti yksi kommentti, jonka kirjoittaja oli sitä mieltä, ettei viihdettä tarvita kirjallisuudessa ollenkaan, sillä viihteen tarpeen saa kyllä tyydytettyä telkkaria tai elokuvia katsomalla.

Viihdekirjallisuuden halveksiminen on merkillinen ilmiö. Mistä se kumpuaa? Miksi joillain ihmisillä (enkä nyt enää puhu Liksomista, vaan yleisellä tasolla) on tarve asettua tuomarin asemaan ja ryhtyä jakamaan kirjallisuutta hyvään ja huonoon, ansaitsevaan ja roskaan, olemassaololtaan oikeutettuun ja sellaiseen, jota ei tarvita? Olen miettinyt tätä paljon. Kenties takana on jonkinlainen minäkuvan kiillottaminen ja pönkittäminen, tarve näyttäytyä älykkönä, joka seisoo suurten, oppimattomien massojen yläpuolella (juuri niiden, jotka lukevat viihdekirjallisuutta silmät kiiluen).
Tämä onkin viihteen halveksimisen suurin ongelma: se nostaa raja-aitoja sinne, missä niitä ei missään nimessä saisi olla. Paljon on puhuttu nuorten lukemisesta ja sen vähenemisestä. Voin vannoa (käsi viihdekirjalla), että varmin tie saada lisää lukemattomia nuoria on lätkäistä lukemista inhoavan nuoren käteen vaikeaselkoinen/kerronnaltaan kokeellinen/haastava opus. Nuori avaa sen, lukee hetken ja viskaa pois. “V—u, tylsää!” nuori sanoo ja kaivaa kännykän esille. Jos nuoren käteen sen sijaan isketään kerronnaltaan selkeä, tarinavetoinen romaani, joka liippaa hänen elämäänsä läheltä jollain lailla, hän saattaa jopa lukea siitä pari sivua.
Ehkä liioittelen nyt vähän, mutta opettajana tiedän mistä puhun. Kuulen viikottain huolestuttavia juttuja: “Lukeminen on tylsää” … “En kai mä nyt mitään v—n kirjoja lue” … “En mä oo ikinä käyny kirjastossa muuta kuin luokan mukana” … “Hei ope, mitä toi sana ‘purppura/päivitellä/istuttaa’ tarkoittaa?” (Kaikki näistä olen kuullut ihan oikeasti – ‘päivitellä’-sanaa pohdimme kokonaisen ryhmän kanssa.)
Lukevista nuorista en ole huolissani: heidän lukutaitonsa on yleensä hyvä ja jos ei ole, se paranee koko ajan, koska he lukevat. Heille riittää erinomaista ja laadukasta suomalaista nuortenkirjallisuutta monista eri aiheista ja monista erilaisista näkökulmista kirjoitettuna. Sen sijaan kasvavasta ei-lukevien nuorten joukosta olen huolissani, ja heihin viihdekirjallisuuden demonisoiminen iskee pahimmin, koska heidän joukossaan ovat juuri ne nuoret, joiden mielestä lukeminen on tylsää ja/tai joiden mielestä se on syystä tai toisesta vaikeaa. On epärealistista käskeä näitä nuoria lukemaan vaikeaselkoisia kirjoja, jotka eivät kosketa heidän elämäänsä mitenkään. He tarvitsevat nimenomaan kirjoja, joihin on helppo päästä mukaan jo ensimmäiseltä sivulta ja jotka ovat rakenteeltaan ja kieleltään selkeitä. Viihteelliset kirjat ovat usein juuri tällaisia (toki viihteellistä kirjallisuuttakin on monenlaista), koska ne ovat tarinakeskeisiä – samankaltaisia kuin tuo paheksuttu ruutuviihde.

Jos me aikuiset lyttäämme viihdekirjallisuuden roskana ja arvottomana “riippukeinuhömppänä”, siirrämme eteenpäin ajattelutavan, joka synnyttää lukemiseen liittyvää häpeää. Minulla on siitä omakohtainen kokemus. Olen aina rakastanut viihdekirjallisuutta, mutta vahvimpiin muistoihini nuoruuden lukemisesta liittyy juurikin häpeä – häpeä siitä, että älykkäiden ja korkeasti koulutettujen vanhempien lapsena lainasin kirjastosta “hömppää”, enkä osannut nauttia niistä vaikeista kirjoista, joita vanhempani lukivat. Aikuisena olen oivaltanut, että asia on okei: ei viihteen lukemisessa ole mitään pahaa tai hävettävää. Viihde tuottaa hyvää mieltä, naurua ja iloa – asioita, jotka minusta ovat tärkeitä tässä synkkien uutisten maailmassa.

Me elämme moniarvoisessa ja monikulttuurisessa yhteiskunnassa, jossa erilaisia kulttuureja, elämäntapoja ja ihmisiä kunnioitetaan tasavertaisina – meidän pitäisi myös elää monikirjallisessa yhteiskunnassa, jossa erilaisia kirjallisuuden lajeja -ja niiden lukijoita- kunnioitetaan tasavertaisina.

Miten Sammakkoprinsessan henkilöhahmot syntyivät?

Minulta on kysytty muutamia kertoja mistä keksin Sammakkoprinsessan henkilöt ja onko heillä esikuvia.

Sammakkoprinsessan päähenkilö Ofelia syntyi melkoisen valmiina pakkauksena. Hän seikkaili ensimmäisen kerran eräässä tarinassani Hilda-nimisenä keijutyttönä, joka eli isänsä kanssa. Jo silloin Ofelia oli neuroottinen ja kova ihastumaan poikiin.
Ofeliassa itselleni tärkeintä oli ja on tietynlainen epävarmuus. En ole koskaan pystynyt samaistumaan tyttöhahmoihin, jotka ovat esimerkiksi poikien suhteen hyvin itsevarmoja ja joilla on ottajia joka sormelle. Tämä ehkä siksi, etten itse ollut teini-ikäisenä sellainen. Ofeliassa on paljon samaa kuin minussa teini-ikäisenä, ja muutamassa arvostelussa onkin epäilty, että vedän Ofeliaa tahallani alta lipan. No joo, osittain kyllä, koska muistan vielä teini-ikäisen Annan ja osaan nauraa hänelle lempeästi. Mutta tämän lisäksi minusta on tärkeää, että nuortenkirjoista löytyy esikuvia myös niille tytöille, jotka eivät ehkä ole niitä syvällistä kirjallisuutta lukevia runotyttöjä tai sarkastisia vahvoja tyttöjä. Opettajana olen nähnyt, että nämä tytöt, joita usein kiinnostaa popkulttuuri, muoti tms. kirjojen ja taiteen sijaan, saattavat pudota pois lukuharrastuksen parista, koska heistä kirjat ovat tylsiä; ne eivät käsittele heidän maailmaansa tai puhu heidän kielellään. Siksi koen tärkeänä, että nuorille on tarjolla myös viihteellistä ja helposti lähestyttävää kirjallisuutta. Uskon vakaasti, että viihde on hyväksi ja viihde on tärkeää. Ajatus että kaikessa kirjallisuudessa on oltava joku Tärkeä Ja Syvällinen Aihe on mielestäni tuhoisa erityisesti ajatellen niitä lapsia ja nuoria, jotka ovat syystä tai toisesta vastahakoisia lukijoita.

Ofelian vanhemmat ovat täysin omia luomuksiani, eikä heillä ole esikuvia. Nuortenkirjoja on usein kritisoitu “puuttuvien vanhempien syndroomasta”, eli monet henkilöhahmot ovat täysi- tai puoliorpoja tai vanhemmat ovat muusta syystä poissa kuvioista. Siksi halusin antaa Ofelialle vanhemmat, jotka ovat oikeasti huolehtivia ja rakastavia (vaikka Ofelia ei vanhempiensa arvoa vielä tajuakaan ihan täysin).

Kukka sen sijaan on sekoitus useammasta entisestä oppilaastani, samoin kuin Luukas. Jetrolla on myös elävä esikuva. Lordit Raman ja Jai perustuvat veljeksiin, jotka seikkailivat aivan kirjoitusharrastukseni alussa kirjoittamassani käsikirjoituksessa. Heillä on hyvin löyhä kytkös eräisiin ihan oikeisiin veljeksiin.
Kuningatar Tedora taas on oma luomukseni, samoin kuin Ester, mutta Ester on nimetty edesmenneen mummini mukaan.

Jos siis tunnet minut, kannattaa varoa – saatat löytää itsesi jossain vaiheessa jostain kirjastani! ;-)

Brittihuumoria parhaimmillaan

Olen viime viikkoina koukuttunut pahasti Pikku Britannia-komediasarjaan.

LittleBritainComplete_LRGEn tiedä missä loukossa olen elänyt, kun en ole sarjaa aiemmin katsonut huolimatta siitä, että olen täysi brittifani. Onneksi nappasin sen käyntiin Netflixistä eräänä iltana. Se on äärettömän ylivedetty ja ehdottoman poliittisesti epäkorrekti, mutta juuri siksi se onkin niin hauska. Oli oikeasti pakko käydä tilaamassa Amazonista kaikki mahdolliset sarjan DVD:t ja saman kaksikon tekemä Come Fly With Me-sarja, sillä tämä on sellainen helmi, että se pitää olla hyllyssä.

Hauska sattuma olikin, kun sain sarjan toisen näyttelijän, David Walliamsin, kirjoittamia lastenkirjoja luettavakseni eilen (kiitos Saara!). Aloitin niistä ensimmäisen (Poika ja mekko) jo bussissa kotimatkalla. Varsinkin alku on ihan hillittömän hauska, ja jos satuit olemaan samassa bussissa matkustajana, tiedoksesi etten ole mielipuoli (ainakaan kovin sellainen), ja tyrskähdykseni johtuivat kyseisestä kirjasta. Luin sen tänään loppuun, ja vaikka pidinkin kirjasta kokonaisuudessaan, loppu kärsi minusta ehkä hiukan “sievästi kaikki langat rusetille”-syndroomasta. Rehtori paljastuikin samanlaiseksi kuin Dennis, ja isäkin hyväksyi äkkiä Denniksen. Minusta jommankumman näistä olisi voinut jättää pois, jotta loppuun olisi jäänyt hiukan rosoisuutta. Mutta hyvä kirja kaiken kaikkiaan, ja suosittelen lämpimästi varsinkin luokkiin luettavaksi, sillä tämä aihepiiri on tärkeä.

Nyt käperryn lukemaan saman kirjailijan Herra Lemu-kirjaa. Ja sen jälkeen luulen, että on aika katsoa hiukan Pikku Britanniaa

Mukavaa lomaa kaikille, joilla se tänään alkoi!

PS. Jos haluat hauskaa Ystävänpäivälukemista, Sammakkoprinsessa on tarjouksessa Elisa-kirjassa e-kirjana 18.2. asti! :-)