Kirjailija Salla Simukka on nostanut ansiokkaasti esiin ongelman, jonka lastenkirjailijat kohtaavat esimerkiksi kirjamessuilla: heidät pyydetään mukaan lukemaan teoksiaan lapsille, mutta heitä ei pyydetä haastateltaviksi, kertomaan ajatuksistaan ja työstään. Heidät kutistetaan lähinnä lasten hauskuttajiksi.
Viihteellisten kirjojen kirjoittajana olen kohdannut samantyylisen ongelman: viihteellisiä kirjoja arvioitaessa tai niistä puhuttaessa keskitytään usein vain siihen, että “tämä on tällainen kiva hömppäkirja, hauskasti kirjoitettu, nauroin.” Jotta asiasta ei tulisi väärinkäsityksiä, sanon heti tämän: se, että ihmiset kirjoittavat kirjoistani on minusta mahtavaa ja otan ilolla jokaisen sanan vastaan. Kiitos kaikille, jotka olette kirjojani arvioineet! Haluan kuitenkin nyt pikkuisen haastaa sitä, miten viihteellisistä kirjoista kirjoitetaan ja kyseenalaistaa niihin lätkäistävää hömppäleimaa, joka piilottaa alleen kaiken muun.
Realistisia kirjoja arvioitaessa ja niistä puhuttaessa esille nostetaan käytännössä aina tarinan teema. Teema ja sen ulottuvuudet ovat keskustelun keskiössä. Tarina ja sen hahmot tuodaan keskusteluun usein vain teeman käsittelyn kautta. Temaattisuus hallitseekin Suomessa vahvasti kirjallista keskustelua. Kun kyseessä on viihteellinen kirja, tämä nousee kuitenkin ongelmaksi, sillä viihteellinen kirja luetaan usein pinkit hattaralasit päässä. Viihteellisten kirjojen keskiössä ei nimittäin yleensä olekaan tietty teema vaan tarina ja henkilöhahmot. Kun on totuttu keskustelemaan kirjallisuudesta temaattisesti, viihdekirjan suhteen tuleekin töks. Mitä tästä nyt sanoo muuta kuin “ihan viihdyttävä”? No, paljonkin. Esimerkiksi Sophie Kinsellan Himoshoppaaja-sarja on täydellisen tyylipuhdasta chick-litiä, erinomainen viihdekirjasarja. Se kuitenkin nosti esiin ongelman, josta monet naiset kärsivät: shoppailuriippuvuus ja siitä seuraavat taloudelliset ongelmat. Aiheesta voi keskustella paljon, syvällisesti ja monipuolisesti. Jennifer Weiner taas kirjoitti kirjassaan Good in Bed ylipainoisesta naisesta ja hänen kokemuksistaan. Tästäkin saisi takuuvarmasti aikaan hedelmällistä keskustelua.
Kun Ofelia-kirjani (Sammakkoprinsessa ja Operaatio Huulituli) julkaistiin, uskoin, että arvioijat ja haastattelijat nostaisivat esiin sen, että päähenkilö Ofelia on ylipainoinen. Ylipainoisia päähenkilöitä nimittäin on hyvin vähän, ainakaan suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa, mutta lukijat ovat kaikenkokoisia. Hyvin harva kuitenkaan nosti aiheen esille. Sen sijaan kohderyhmään kuuluvilta nuorilta lukijoilta tullut palaute Ofelian painosta oli sataprosenttisen innostunutta: nuoret kertoivat miten kivalta tuntui, kun vihdoinkin löytyi päähenkilö, joka oli samanlainen kuin he itse ja joka tuskaili samojen asioiden kanssa.
Toinen esimerkki: Ofelia-kirjojen fantasiamaailma on matrilineaarinen: vallassa on aina kuningatar ja kruunu siirtyy äidiltä tyttärelle. Tämä ei tietenkään ole fantasiagenressä ainutlaatuista, mutta naisvalta on asia, joka ei ole edelleenkään missään nimessä itsestäänselvyys yhteiskunnassamme. Tähänkään asiaan on harva kiinnittänyt huomiota. Heinäkuun lopulla ilmestyvä chick-litiä ja fantasiaa yhdistelevä nuortenromaanini Valpuri Vaahteran Maaginen Korva käsittelee mm. transsukupuolisuutta.
Mainitsen nämä asiat siksi, että ne valottavat keskeistä pointtiani: jos viihdekirjan lukee hattaralasit silmillä, missaa aika paljon. Aivan kuten Simukan esiintuomilla lastenkirjailijoilla, viihdekirjailijoillakin on sanottavaa ja viihdekirjoissakin on keskusteltavaa. Silti meidät saatetaan esimerkiksi jättää kutsumatta keskustelutilaisuuksiin tai messuille, oletettavasti koska kirjamme ovat, no, sellaista kivaa hömppää ja mitä siitä nyt muka keksii. Haastan tämän käsityksen: teemat eivät välttämättä loiki esiin kirjoistamme yhtä näkyvästi kuin vaikkapa realistisista romaaneista, mutta meillä on varmasti sanottavaa, joka kiinnostaa lukijoita ja väitän, että suurimmassa osassa viihdekirjoja on keskusteltavaa. Sen löytäminen saattaa edellyttää erilaista lukutapaa ja hattaralasien laittamista hyllylle, mutta kyllä se siellä on. Ja jos epätoivo iskee, aina voi löytää jutunjuurta vaikkapa kirjoitusprosessista, henkilöhahmoista ja juonesta – aiheista, jotka kiinnostavat lukijoita ja kirjoittajia kaikkialla.
