Sananen viihteellisestä kirjallisuudesta

Tämä blogikirjoitus on muhinut jo kauan. Monta kertaa olen istunut alas, avannut blogin, verrytellyt sormiani ja melkein ryhtynyt kirjoittamaan. Sitten olen jänistänyt. Enää en jänistä. Aihe on sydäntäni erityisen lähellä – ovathan kaikki tähän asti julkaistut nuortenkirjani “häpeilemättömän viihteellisiä”, niin kuin kustannustoimittajani asian muotoilee.

Kirjailija Rosa Liksom ilmoitti SVT:n haastettelussa, ettei kirjojen tehtävä ole viihdyttää eikä kilpailla ruutuajan kanssa.

Me kirjailijat alemme [sic] helposti kilpailemaan ruutuajasta. Yritämme saada kirjoista viihdyttäviä, jolloin niistä tulee vähän laskelmoivia. Se on iso miinus, koska minun mielestäni kirjallisuuden tehtävä ei ole kilpailla ruudun kanssa, eikä ihmisten viihdyttämisestä. Kirjallisuuden tehtävä on käsitellä peruskysymyksiä ihmisenä olemisessa ja antaa mahdollisuus uusiin oivalluksiin, ja hitaaseen omaksumiseen.

Ymmärrän, että Liksom ei tässä varsinaisesti suomi viihdekirjallisuutta vaan kirjailijoiden (ilmeisesti) harrastamaa lukijoiden tietoista kosiskelua kirjallisuuden laadun kustannuksella – miten tuo laatu sitten määritelläänkin. Minusta kirjallisuutta ei kuitenkaan voi rajata näin kapeasti. Muutama kirjallisuuden tehtävistä näkyy ylläolevassa lainauksessa, mutta siinä eivät ole läheskään kaikki. Yksi kirjallisuuden tehtävistä on lukijan viihdyttäminen, ja tämä tehtävä on aina ollut olemassa. Viihteeksi Shakespearekin monet näytelmänsä kirjoitti.

Muutama vuosi sitten eksyin kirjallisuusblogiin, jossa keskusteltiin eräästä suositusta viihdekirjasta. Kommenteissa hämmästeltiin sitä, että tällainen kirja ylipäätään oli valittu kirjallisuuspiirissä luettavaksi kirjaksi. Mieleeni on jäänyt erityisesti yksi kommentti, jonka kirjoittaja oli sitä mieltä, ettei viihdettä tarvita kirjallisuudessa ollenkaan, sillä viihteen tarpeen saa kyllä tyydytettyä telkkaria tai elokuvia katsomalla.

Viihdekirjallisuuden halveksiminen on merkillinen ilmiö. Mistä se kumpuaa? Miksi joillain ihmisillä (enkä nyt enää puhu Liksomista, vaan yleisellä tasolla) on tarve asettua tuomarin asemaan ja ryhtyä jakamaan kirjallisuutta hyvään ja huonoon, ansaitsevaan ja roskaan, olemassaololtaan oikeutettuun ja sellaiseen, jota ei tarvita? Olen miettinyt tätä paljon. Kenties takana on jonkinlainen minäkuvan kiillottaminen ja pönkittäminen, tarve näyttäytyä älykkönä, joka seisoo suurten, oppimattomien massojen yläpuolella (juuri niiden, jotka lukevat viihdekirjallisuutta silmät kiiluen).
Tämä onkin viihteen halveksimisen suurin ongelma: se nostaa raja-aitoja sinne, missä niitä ei missään nimessä saisi olla. Paljon on puhuttu nuorten lukemisesta ja sen vähenemisestä. Voin vannoa (käsi viihdekirjalla), että varmin tie saada lisää lukemattomia nuoria on lätkäistä lukemista inhoavan nuoren käteen vaikeaselkoinen/kerronnaltaan kokeellinen/haastava opus. Nuori avaa sen, lukee hetken ja viskaa pois. “V—u, tylsää!” nuori sanoo ja kaivaa kännykän esille. Jos nuoren käteen sen sijaan isketään kerronnaltaan selkeä, tarinavetoinen romaani, joka liippaa hänen elämäänsä läheltä jollain lailla, hän saattaa jopa lukea siitä pari sivua.
Ehkä liioittelen nyt vähän, mutta opettajana tiedän mistä puhun. Kuulen viikottain huolestuttavia juttuja: “Lukeminen on tylsää” … “En kai mä nyt mitään v—n kirjoja lue” … “En mä oo ikinä käyny kirjastossa muuta kuin luokan mukana” … “Hei ope, mitä toi sana ‘purppura/päivitellä/istuttaa’ tarkoittaa?” (Kaikki näistä olen kuullut ihan oikeasti – ‘päivitellä’-sanaa pohdimme kokonaisen ryhmän kanssa.)
Lukevista nuorista en ole huolissani: heidän lukutaitonsa on yleensä hyvä ja jos ei ole, se paranee koko ajan, koska he lukevat. Heille riittää erinomaista ja laadukasta suomalaista nuortenkirjallisuutta monista eri aiheista ja monista erilaisista näkökulmista kirjoitettuna. Sen sijaan kasvavasta ei-lukevien nuorten joukosta olen huolissani, ja heihin viihdekirjallisuuden demonisoiminen iskee pahimmin, koska heidän joukossaan ovat juuri ne nuoret, joiden mielestä lukeminen on tylsää ja/tai joiden mielestä se on syystä tai toisesta vaikeaa. On epärealistista käskeä näitä nuoria lukemaan vaikeaselkoisia kirjoja, jotka eivät kosketa heidän elämäänsä mitenkään. He tarvitsevat nimenomaan kirjoja, joihin on helppo päästä mukaan jo ensimmäiseltä sivulta ja jotka ovat rakenteeltaan ja kieleltään selkeitä. Viihteelliset kirjat ovat usein juuri tällaisia (toki viihteellistä kirjallisuuttakin on monenlaista), koska ne ovat tarinakeskeisiä – samankaltaisia kuin tuo paheksuttu ruutuviihde.

Jos me aikuiset lyttäämme viihdekirjallisuuden roskana ja arvottomana “riippukeinuhömppänä”, siirrämme eteenpäin ajattelutavan, joka synnyttää lukemiseen liittyvää häpeää. Minulla on siitä omakohtainen kokemus. Olen aina rakastanut viihdekirjallisuutta, mutta vahvimpiin muistoihini nuoruuden lukemisesta liittyy juurikin häpeä – häpeä siitä, että älykkäiden ja korkeasti koulutettujen vanhempien lapsena lainasin kirjastosta “hömppää”, enkä osannut nauttia niistä vaikeista kirjoista, joita vanhempani lukivat. Aikuisena olen oivaltanut, että asia on okei: ei viihteen lukemisessa ole mitään pahaa tai hävettävää. Viihde tuottaa hyvää mieltä, naurua ja iloa – asioita, jotka minusta ovat tärkeitä tässä synkkien uutisten maailmassa.

Me elämme moniarvoisessa ja monikulttuurisessa yhteiskunnassa, jossa erilaisia kulttuureja, elämäntapoja ja ihmisiä kunnioitetaan tasavertaisina – meidän pitäisi myös elää monikirjallisessa yhteiskunnassa, jossa erilaisia kirjallisuuden lajeja -ja niiden lukijoita- kunnioitetaan tasavertaisina.

6 thoughts on “Sananen viihteellisestä kirjallisuudesta

  1. Istuin juuri viime viikolla kollegan viereässä joka tuohtui sanasta hömppä :) Kärjistetysti kaikki kirjat jotka eivät ole tietokirjoja on kirjoitettu sitä ajatellen, että lukija viihtyy. En ole vielä kertaakaan tarttunut opettavaiseen dekkariin ja harva jaksaisi kahlata Tolstoita läpi, ellei viihdy juonen äärellä.

    Minua sana hömppä ei häiritse lainkaan. Olen joskus tarttunut kirjaan koska se on ollut ihanan hömppää ja sillä hetkellä tarvitsin jotain sellaista. On se kuitenkin parempi sana kuin “Women’s fiction” mitä kuulee englanninkielisessä maailmassa.

    Hyvä postaus :)

    1. Kiitos kommentista!

      Ei “hömppä” minuakaan häiritse niin kauan kun se ei sokeuta sen käyttäjää tekstiltä. Tarkoitan tällä sitä, että esimerkiksi bloggaaja kirjoittaa kirjasta vain “Tämä oli kivaa hömppää” eikä analysoi tekstiä tarkemmin, niin kuin analysoisi jotain “vakavampaa” kirjaa. Viihteellisissä kirjoissa on kuitenkin usein (varsinkin naisten elämää koskettavia) asioita, joista voisi kirjoittaa ja joita voisi analysoida, mutta koska siihen ei ole totuttu, sitä ei tehdä ja kirja kuitataan vain hömpäksi. Esimerkiksi Sophie Kinsellan Himoshoppaaja-sarjassa Beckyn ostosriippuvuus ja sitä seurannut velkaantuminen on aika iso ja nykypäivänä hyvin tiedostettu asia. Se ei kuitenkaan ollut sitä vielä silloin kun kirja ilmestyi. Beckyn addiktiosta voisi kirjoittaa paljonkin, mutta harva niin tekee, koska kuittaa kirjan “hömpäksi”. Tämä on pääsyy, miksi nykyään hiukan vierastan “hömppä”-sanaa.

      Kiva jos tykkäsit postauksesta! :-)

  2. Niin totta! Kiitos, että kirjoitit tämän postauksen.

    Tärkeätä olisi lopettaa se naurettava “vähättelen viihdettä, koska muuten mun maine on piireissä mennyt iäksi”. Suomessa ainoa oikea kirjallisuus tuntuu olevan sotahistoriaan sijoittuvat, vaikea korkeakirjallisuus ja dekkarit. Muille ei ole sijaa. Se tuo mulle surun puseroon erityisesti siksi, että omat lukuvalinnat ovat kyllä muualla kuin näissä.

    1. Kiitos kommentista! Tuntuu tosiaan siltä, että täytyy keskittyä tietynlaiseen kirjallisuuteen, jos haluaa olla vakavasti otettava lukija tai kirjoittaja. Mieleeni tulee tästä usein puritaanisen ajan Englanti: kaikki hupi ja kiva oli kiellettyä ja vain hyötyaspekti ja vakava meininki olivat sallittuja. ;-)

      Minunkin lukuvalintani ovat aina olleet muualla kuin valta-asemassa olevassa kirjallisuudessa. Odotin aikoinani kovasti esimerkiksi chick-litin rantautumista Suomeen, mutta eihän se tullut ennen kuin vasta viime vuosina ja pienimuotoisesti. Mutta hyvä kun tuli – muutos hiipii hitaasti mutta varmasti!

  3. Itse kuulun ihmisiin, jotka lukevat koko ajan, mutta pääasiassa “hömppää”. Täytyy sanoa, että ellen olisi 8v lukenut Neiti Etsiviä, niin en olisi 16v lukenut Tolstoita. Mielestäni lukemiseen pätee porttoteoria: aloitat Kaari Utriosta ja lopulta eksyt Dostojevskiin. Ainakin monelle tutulleni on käynyt näin. Silti hyvin kirjoitettu “hömppä” usein herättää minussa enemmän oivalluksia ja uusia ajatuksia kuin hyvin hidastempoinen Kirjallisuus. Mielestäni olen oppinut enemmän Naisten etsivä toimisto nro 1 :sta kuin Anna Kareninasta ja juuri sen takia, että toisesta löydän hahmoja, joiden kokemuksiin ja ajatusmaailmaan pystyn samaistumaan. Mielestäni hyvässä kirjassa on sopivasta vanhaa ja tuttua ja uutta ja vierasta.

    1. Kiitos kommentista! Porttiteoria on suosittu, mutta henkilökohtaisesti vierastan sitä, koska se vahvistaa ajatusta, että tietty kirjallisuus on tärkeämpää ja korkeammalla kuin joku toinen kirjallisuus. Jos saan lohtua ja iloa jostain viihdekirjasta esimerkiksi vaikean elämäntilanteen keskellä, se kirja on minulle tärkeämpi kuin kymmenen palkittua klassikkoa. Toki on olemassa yhteiskunnallisesti tärkeitä kirjoja, jotka esimerkiksi herättävät keskustelua vaietuista aiheista ja niin pitääkin olla, mutta yksittäisen lukijan kannalta minusta kokemus ja kirjan tehtävä juuri sinun kohdallasi määrittää sen tärkeyden.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *