Sananen viihteellisestä kirjallisuudesta

Tämä blogikirjoitus on muhinut jo kauan. Monta kertaa olen istunut alas, avannut blogin, verrytellyt sormiani ja melkein ryhtynyt kirjoittamaan. Sitten olen jänistänyt. Enää en jänistä. Aihe on sydäntäni erityisen lähellä – ovathan kaikki tähän asti julkaistut nuortenkirjani “häpeilemättömän viihteellisiä”, niin kuin kustannustoimittajani asian muotoilee.

Kirjailija Rosa Liksom ilmoitti SVT:n haastettelussa, ettei kirjojen tehtävä ole viihdyttää eikä kilpailla ruutuajan kanssa.

Me kirjailijat alemme [sic] helposti kilpailemaan ruutuajasta. Yritämme saada kirjoista viihdyttäviä, jolloin niistä tulee vähän laskelmoivia. Se on iso miinus, koska minun mielestäni kirjallisuuden tehtävä ei ole kilpailla ruudun kanssa, eikä ihmisten viihdyttämisestä. Kirjallisuuden tehtävä on käsitellä peruskysymyksiä ihmisenä olemisessa ja antaa mahdollisuus uusiin oivalluksiin, ja hitaaseen omaksumiseen.

Ymmärrän, että Liksom ei tässä varsinaisesti suomi viihdekirjallisuutta vaan kirjailijoiden (ilmeisesti) harrastamaa lukijoiden tietoista kosiskelua kirjallisuuden laadun kustannuksella – miten tuo laatu sitten määritelläänkin. Minusta kirjallisuutta ei kuitenkaan voi rajata näin kapeasti. Muutama kirjallisuuden tehtävistä näkyy ylläolevassa lainauksessa, mutta siinä eivät ole läheskään kaikki. Yksi kirjallisuuden tehtävistä on lukijan viihdyttäminen, ja tämä tehtävä on aina ollut olemassa. Viihteeksi Shakespearekin monet näytelmänsä kirjoitti.

Muutama vuosi sitten eksyin kirjallisuusblogiin, jossa keskusteltiin eräästä suositusta viihdekirjasta. Kommenteissa hämmästeltiin sitä, että tällainen kirja ylipäätään oli valittu kirjallisuuspiirissä luettavaksi kirjaksi. Mieleeni on jäänyt erityisesti yksi kommentti, jonka kirjoittaja oli sitä mieltä, ettei viihdettä tarvita kirjallisuudessa ollenkaan, sillä viihteen tarpeen saa kyllä tyydytettyä telkkaria tai elokuvia katsomalla.

Viihdekirjallisuuden halveksiminen on merkillinen ilmiö. Mistä se kumpuaa? Miksi joillain ihmisillä (enkä nyt enää puhu Liksomista, vaan yleisellä tasolla) on tarve asettua tuomarin asemaan ja ryhtyä jakamaan kirjallisuutta hyvään ja huonoon, ansaitsevaan ja roskaan, olemassaololtaan oikeutettuun ja sellaiseen, jota ei tarvita? Olen miettinyt tätä paljon. Kenties takana on jonkinlainen minäkuvan kiillottaminen ja pönkittäminen, tarve näyttäytyä älykkönä, joka seisoo suurten, oppimattomien massojen yläpuolella (juuri niiden, jotka lukevat viihdekirjallisuutta silmät kiiluen).
Tämä onkin viihteen halveksimisen suurin ongelma: se nostaa raja-aitoja sinne, missä niitä ei missään nimessä saisi olla. Paljon on puhuttu nuorten lukemisesta ja sen vähenemisestä. Voin vannoa (käsi viihdekirjalla), että varmin tie saada lisää lukemattomia nuoria on lätkäistä lukemista inhoavan nuoren käteen vaikeaselkoinen/kerronnaltaan kokeellinen/haastava opus. Nuori avaa sen, lukee hetken ja viskaa pois. “V—u, tylsää!” nuori sanoo ja kaivaa kännykän esille. Jos nuoren käteen sen sijaan isketään kerronnaltaan selkeä, tarinavetoinen romaani, joka liippaa hänen elämäänsä läheltä jollain lailla, hän saattaa jopa lukea siitä pari sivua.
Ehkä liioittelen nyt vähän, mutta opettajana tiedän mistä puhun. Kuulen viikottain huolestuttavia juttuja: “Lukeminen on tylsää” … “En kai mä nyt mitään v—n kirjoja lue” … “En mä oo ikinä käyny kirjastossa muuta kuin luokan mukana” … “Hei ope, mitä toi sana ‘purppura/päivitellä/istuttaa’ tarkoittaa?” (Kaikki näistä olen kuullut ihan oikeasti – ‘päivitellä’-sanaa pohdimme kokonaisen ryhmän kanssa.)
Lukevista nuorista en ole huolissani: heidän lukutaitonsa on yleensä hyvä ja jos ei ole, se paranee koko ajan, koska he lukevat. Heille riittää erinomaista ja laadukasta suomalaista nuortenkirjallisuutta monista eri aiheista ja monista erilaisista näkökulmista kirjoitettuna. Sen sijaan kasvavasta ei-lukevien nuorten joukosta olen huolissani, ja heihin viihdekirjallisuuden demonisoiminen iskee pahimmin, koska heidän joukossaan ovat juuri ne nuoret, joiden mielestä lukeminen on tylsää ja/tai joiden mielestä se on syystä tai toisesta vaikeaa. On epärealistista käskeä näitä nuoria lukemaan vaikeaselkoisia kirjoja, jotka eivät kosketa heidän elämäänsä mitenkään. He tarvitsevat nimenomaan kirjoja, joihin on helppo päästä mukaan jo ensimmäiseltä sivulta ja jotka ovat rakenteeltaan ja kieleltään selkeitä. Viihteelliset kirjat ovat usein juuri tällaisia (toki viihteellistä kirjallisuuttakin on monenlaista), koska ne ovat tarinakeskeisiä – samankaltaisia kuin tuo paheksuttu ruutuviihde.

Jos me aikuiset lyttäämme viihdekirjallisuuden roskana ja arvottomana “riippukeinuhömppänä”, siirrämme eteenpäin ajattelutavan, joka synnyttää lukemiseen liittyvää häpeää. Minulla on siitä omakohtainen kokemus. Olen aina rakastanut viihdekirjallisuutta, mutta vahvimpiin muistoihini nuoruuden lukemisesta liittyy juurikin häpeä – häpeä siitä, että älykkäiden ja korkeasti koulutettujen vanhempien lapsena lainasin kirjastosta “hömppää”, enkä osannut nauttia niistä vaikeista kirjoista, joita vanhempani lukivat. Aikuisena olen oivaltanut, että asia on okei: ei viihteen lukemisessa ole mitään pahaa tai hävettävää. Viihde tuottaa hyvää mieltä, naurua ja iloa – asioita, jotka minusta ovat tärkeitä tässä synkkien uutisten maailmassa.

Me elämme moniarvoisessa ja monikulttuurisessa yhteiskunnassa, jossa erilaisia kulttuureja, elämäntapoja ja ihmisiä kunnioitetaan tasavertaisina – meidän pitäisi myös elää monikirjallisessa yhteiskunnassa, jossa erilaisia kirjallisuuden lajeja -ja niiden lukijoita- kunnioitetaan tasavertaisina.

Kirjamessuilua

Tulipa käytyä Helsingin Kirjamessuilla! Perjantaina käväisin äidin kanssa haistelemassa tunnelmia ja tarkastelemassa valikoimaa, ja palasin ajan kanssa viimeisenä messupäivänä, eli sunnuntaina.
Heti ensimmäiseksi bongasin kustantajani, eli WSOY:n. Pakkohan se oli kuva (tai pari…) napata. Ensi vuonna sitten ehkä minunkin kirjani on tuolla!

kirjamessut_ahTykästyin antikvariaattipuoleen kovasti, sillä tarjonta oli runsasta ja mielenkiintoista. Yhdessä pöydässä näin ihanat vanhanaikaiset kirjan kannet, jotka oli koristeltu ruusuin. Harmitti, etten ostanut niitä heti perjantaina, sillä sunnuntaina ne olivat jo menneet.

divari_ahMyynnissä oli myös ikivanhoja ja vähemmän vanhoja sanomalehtiä, mikä oli minusta hauska idea. Tarkistin omankin syntymävuoteni, mutta siltä vuodelta oli tarjolla vain Tekniikan Maailmoja. :-D

sanomalehdet_ahAntikvariaattipuolella oli myös pieni näyttely, jossa oli esillä mm. vanhaa kirjankansitaidetta. Tämä kirja oli suosikkini:

kirjakansi1_ah

Oli “modernillakin” puolella toki kauniit juttunsa, niistä erikoismainintana Sastamalan kaupungin värikäs osasto:

sastamala_ahJa tokihan se tärkeinkin tuli tehtyä, eli shoppailtua kirjoja. Teinkin kivoja löytöjä!

kirjat_ah

Tuo nimikirja on ihana, samoin kuin alimpana oleva virkkauskirja. Louise Rennisonin Georgia Nicolson-sarjan kirjoja minulla onkin Kindlellä muutama englanninkielisenä, ja nyt löysin neljä peräkkäistä osaa suomenkielisinä. Harmi, etten löytänyt koko sarjaa.
Sitten tuosta kolmanneksi ylimmästä kirjasta ihan oma kuvansa:

haluatkok_ahNappasin tämän kirjan tuon nimessä olevan “todella”-sanan vuoksi. :-D Selailin kirjan läpi jo sunnuntai-iltana. Kirjasta löytyy mm. fiktiivisen Pertti Uunikosken tie kirjailijaksi sekä kattava hakemisto kustantamoihin, julkaisemiseen, kirjailijoihin ja kirjoittamiseen liittyvistä termeistä. Onpa mukaan päässyt Suomi24-palstan Kirjailijanalut-osiokin. Kirjassa on paljon hyödyllistä tietoa, mutta henkilökohtaisesti en välittänyt sen kovin kyynisestä vireestä. Itselleni jäi kirjasta kuva, että Suomessa on vain kourallinen kirjoillaan edes jotain ansaitsevia kirjailijoita, ja loput elävät jatkuvassa köyhyydessä. En usko, että asia on nimittäin ihan niin mustavalkoinen.