Miten minusta tuli kirjailija

Heti alkuun haluan sanoa, että en yleensä käytä itsestäni sanaa ‘kirjailija’ – vielä. Useinhan sanotaan, että kirjailijaksi voi itseään kutsua vasta, kun on julkaissut kaksi teosta. Koska toinen kirjani ilmestyy vuonna 2016, kutsun toistaiseksi itseäni ‘kirjoittajaksi’. Tämän postauksen yhteydessä käytän sanaa ‘kirjailija’ selvyyden vuoksi (“Miten minusta tuli kirjoittaja” ei nimittäin tarkoittaisi ihan samaa;-).

Kustannussopimuksen saaminen on aihe, joka selvästi kiinnostaa ihmisiä. Varsinkin kirjoittamista harrastavat haluavat usein tietää miten saada tuo kaivattu “kyllä” kustantajalta. Olen silloin tällöin nähnyt netissä väitteen, että mikäli et ole julkkis tai mikäli et tunne jotakuta kustannustoimittajaa, et voi saada kustannussopimusta. No, kyllä voit, ja minä olen siitä esimerkki.

Aloin kirjoittaa nuorille noin kymmenen vuotta sitten. Sitä ennen olin kirjoittanut pari viihderomaania aikuisille. Toisesta käsikirjoituksesta sain eräältä kustantajalta sivun mittaisen palautteen, mutta en keltanokkana tiennyt kuinka arvokas tuo palaute oli, vaan viskasin kirjeen kiukuspäissäni kaapin perukoille. Ymmärsin kuitenkin melko pian, että viihteellinen kirjallisuus ei ollut Suomessa kovin suuressa huudossa. Genreä kirjoitti muutama jo vakiintunut kirjailija, ja uusia en tahtonut löytää kustantajien sivuilta sitten millään. Löysin melankoliaa ja realismia, ja ne eivät olleet minun juttujani. Tästä syystä päätinkin kokeilla englanniksi kirjoittamista. Löysin englanninkielisen kirjoittajafoorumin, jossa oli kaikkia mahdollisia genrejä kirjoittavia ihmisiä, eikä viihteen kirjoittamista tuntunut häpeävän kukaan. Itse asiassa, yksi moderaattoreista kirjoitti Harlekiinille ja oli asiasta avoin ja ylpeä. Tunsin oloni kotoisaksi ja jäin.

Kirjoitin ja editoin ensimmäistä lastenkirjaani kaksi vuotta. Samaan aikaan luin kaikki mahdolliset artikkelit lapsille ja nuorille kirjoittamisesta, kaikkien löytämieni kustannustoimittajien ja kirjallisuusagenttien blogit ja muut sivustot. Seurasin millaista kirjallisuutta julkaistaan ja mistä on ylitarjontaa. Niinpä tajusin pari vuotta lastenkirjaani tahkottuani, että kyseinen teos ei koskaan tule saamaan siipiä, sillä se on perinteinen ensimmäinen kirja: liian kliseinen, liian epäselvä juoneltaan, liian tavallinen. Kirvelevin silmin laitoin kirjan sivuun ja aloitin toisen, nuorille tarkoitetun fantasian. Pidän tuosta romaanista edelleen kovasti, mutta sekin on liian tavallinen – se ei eroa massasta, ja siksi sitä olisi vaikea saada läpi mistään. Tämä romaani oli perinteisempää fantasiaa ja osin synkkä, joten sen jälkeen halusin kirjoittaa jotain tosi hauskaa ja kevyttä. Syntyi ensimmäinen versio Sammakkoprinsessasta. Täysin erilainen kuin mikä se nyt on, mutta Ofelia (silloin nimeltään Hilda) oli syntynyt. Tällä kertaa sain agenteilta positiivista palautetta ja korjausehdotuksia ja uskoin olevani oikealla tiellä.

Sitä haluamaani “kyllä”-vastausta ei kuitenkaan tullut, ja koska olen kärsimätön luonne, jätin varhaisen Sammakkoprinsessankin kovalevylle muhimaan ja siirryin seuraavaan käsikirjoitukseen. Tätä teinkin vielä joitain vuosia: kirjoitin kässärin, turhauduin kuin sain “ei kiitos”-vastauksia, ja aloitin uuden. En edes tiedä montako valmista käsikirjoitusta minulla on. Jossain vaiheessa taloudellinen taantuma alkoi näkyä selvästi: agenttien vastauksen kestivät ikuisuuden, ja monet lakkasivat vastaamasta kokonaan. Noihin aikoin palasin myös yliopistoon tekemään kasvatustieteen opintoja, ja saatuani ne tehtyä ryhdyin opettajaksi. Se oli sen verran rankkaa hommaa, että kirjoittaminen vieraalla kielellä ei tullut kyseeseen, sillä olin töiden jälkeen liian väsynyt. Sormeni kuitenkin syyhysivät kirjoittaa, joten mieleeni juolahti ajatus, että kääntäisin jonkun tarinoistani suomeksi.

Olin seurannut kustannusalaa ja lasten- ja nuortenkirjallisuutta (englannin kielellä) jo vuosia, ja olin omaksunut tietynlaisen päämäärätietoisen ajattelun. Kirjoittaminen on minulle ehdottoman luonnollista ja jopa pakollista, mutta enää pelkkä itselle kirjoittaminen ei riittänyt: halusin lukijoita, yleisön, jolle kirjoittaa. Kirjan kääntäminen on iso urakka, enkä halunnut kääntää sellaista kirjaa, jonka tyylisiä Suomessa olisi jo tarjolla. Tutkin kustantajien sivuja ja tulin siihen lopputulokseen, että realismi ja perinteinen Tolkien-tyylinen fantasia olivat vahvoilla. Huumoria oli vähemmän (Tuija Lehtistä lukuun ottamatta), samoin kuin arkeen sijoittuvaa fantasiaa ja chick-litiä. Niinpä päätin kääntää Sammakkoprinsessan, sillä sen tyylisiä tarinoita ei suomeksi kirjoitettuna ollut liiemmin tarjolla.

Käänsin siis Sammakkoprinsessan ja lähetin sen muutamalle kustantamolle. Noin kuukauden kuluttua sain vastauksen WSOY:lta. Kustannustoimittaja piti tarinasta ja tyylistäni, mutta hänestä tarina vaati tiettyjä muutoksia: iso osa tarinasta sijoittui keijumaailmaan, ja hän ehdotti, että tarina voisi sijoittua vahvemmin ihmisten maailmaan, jotta nuoret saisivat paremman samaistumispinnan. Hän lupasi lukea tarinan uudestaan, jos päättäisin tehdä muutokset. Hänen ehdotuksensa oli samansuuntainen kuin mitä olin jenkkiagenteilta saanut, ja tajusin sen meriitit, joten ryhdyin toimeen. Kirjoitin tarinasta isoja osia uudelleen, ja seuraavana keväänä lähetin valmiin tarinan kustannustoimittajalle. En kuullut mitään sinä keväänä enkä kesänä. Intoni alkoi hälvetä. En edelleenkään kuullut mitään koko syksynä, ja tässä vaiheessa putosin kirjoittajan urani syvimmälle pohjalle. Olin kirjoittanut niin paljon, opiskellut kirjoittamista niin paljon, pitänyt itseni ajan tasalla alasta, yrittänyt niin kovasti saada kustannussopimuksen, ja olin ollut niin lähellä. En ymmärtänyt miksen kuullut kustannustoimittajasta mitään, sillä hän oli vaikuttanut todella mukavalta. Päättelin, että Suomessakin homma menee niin, että jos tarina ei kiinnosta, ei tule vastaustakaan. En saanut kirjoitettua enää mitään ja päätin, että lopetan kirjoittamisen. En yksinkertaisesti jaksanut enää sitä karusellia. Kuitenkin päähäni pulpahteli tarinaideoita ja laitoin niitä ylöskin. Osaa yritin kirjoittaa, mutta kyynisyys nosti päätään: turhaan kirjoitat, ei tämäkään kuitenkaan mene läpi. Vuoden ajan kieriskelin tässä tuskassa: halusin kirjoittaa, mutta en kyennyt.

Sitten, vuoden kuluttua eräänä alkusyksyn päivänä tarkistin opettajainhuoneessa välitunnilla puhelimesta sähköpostini. Olin saanut viestin, jonka lähettäjän nimen tunnistin: kyseessä oli sama kustannustoimittaja, joka oli antanut minulle ne muutosehdotukset. Hän pahoitteli kovasti, että sähköpostini oli joutunut hukkaan uuteen järjestelmään siirryttäessä, ja hän oli sen nyt sattumalta löytänyt. Hän lupasi lukea tarinan nopeasti, koska olin joutunut odottamaan niin kauan. Niin minä pidättelin hengitystäni viikon. Sitten sain uuden viestin: kustannustoimittaja oli lukenut tarinan ja piti siitä kovasti – hän halusi sen kustannusohjelmaan, mutta hän ei voinut päättää asiaa yksin, vaan kustannuspäälliköltäkin piti saada myöntävä vastaus. Seurasi taas odottelua. Kustannustoimittajan innostus oli kuitenkin aivan mahtavaa vuosien yrittämisen jälkeen. Lopulta eräänä alkutalven iltapäivänä puhelimeni soi. Soittaja oli vieras numero, ja koska olin juuri tullut töistä ja olin syömässä, en vastannut (olin varma, että kyseessä oli puhelinmyyjä). Googlasin kuitenkin numeron, ja sydämeni hyppäsi kurkkuuni kun tajusin, että kustannustoimittajahan se siellä. Soitin äkkiä takaisin ja vihdoinkin, melkein kymmenen vuoden jälkeen, kuulin ne sanat: “Kyllä. Me haluamme kirjasi.” Ruoka jäikin sitten syömättä.

Jos jotain olen tästä matkasta oppinut, se on tämä: kustannussopimuksen saaminen ei ole kiinni pelkästä lahjakkuudesta. Siihen liittyy myös kaupallinen aspekti (onko teos tarpeeksi uniikki, löytyykö sille ostajia), ripaus onnea sekä juuri se oikea kustannustoimittaja, joka innostuu tekstistäsi. Joten jos olet heittämässä kirvestä kaivoon, minun ohjeeni on: yritä vielä kerran. Se seuraava kustannustoimittaja voi hyvinkin rakastua tekstiisi.