Lokakuisia kuulumisia

Lokakuu on jo pitkällä ja Helsingin Kirjamessut ovat aivan ovella! Tätä kirjoittaessani ulkona muhii myrsky. Olen kirjoittanut aamusta asti, mitä nyt välillä kävin kaivamassa kissan pyykkien seasta talteen ja keitin jouluteetä (kyllä – seuraavaksi ovat vuorossa jouluvalot).

Minulla olisi ollut esiintymisiä Turun Kirjamessuilla lokakuun alussa, mutta valitettavasti jouduin perumaan ne. Jalkani leikattiin vain viikko ennen Turun messuja ja sinne lähtö heikossa kunnossa kipeän jalan kanssa oli mahdotonta. Harmittaa niin vietävästi, mutta toivottavasti tulevina vuosina pääsen Turkuunkin!
Helsinkiin aion kuitenkin nyt köpitellä keppeineni, ja jos haluat tulla kuuntelemaan, olen Kirjakallion lavalla lauantaina 28.10. klo 11:00-11:30. Tämä on ensimmäinen kertani Kirjakallion lavalla, joten odotan mielenkiinnolla!

Kuten jo edellä vihjaisin, olen käyttänyt toipumisaikani kirjoittamiseen. Olen työstänyt Helsinkiin sijoittuvaa urbaania fantasiatarinaa jo kaksi vuotta, ja nyt minulla on ollut mahdollisuus keskittyä siihen. Juoni on käynyt läpi hurjan myllerryksen, alkuluvut olen kirjoittanut useaan kertaan ja onpa päähenkilön sukupuolikin muuttunut kerran, joten tarinan luomistuskat ovat olleet melkoiset. Nyt juoni on kuitenkin selkiytynyt ja fantasiamaailma hahmottunut. Olen hurjan innostunut tarinasta, sillä kaikki tähänastiset nuortenkirjani ovat olleet chick-litin ja fantasian yhdistelmää. Toki olen urbaania fantasiaa kirjoittanut ennenkin, ja muutaman tarinoistani voit lukea Wattpadissa. Wattpadissa olevat tarinani ovat englanniksi ja niissä on tyypillisiä uf-hahmoja kuten demoneja ja velhoja, mutta työn alla oleva tarinani on suomeksi ja fantasiamaailma perustuu suomalaiseen mytologiaan. Vampyyrejä ja ihmissusia ei siis ole tiedossa, mutta paljon muuta mielenkiintoista kylläkin. Loin tarinalle myös Pinterest-taulun, josta voit käydä kurkkimassa tarinaan liittyviä kuvia!

Hei, meilläkin on sanottavaa!

Kirjailija Salla Simukka on nostanut ansiokkaasti esiin ongelman, jonka lastenkirjailijat kohtaavat esimerkiksi kirjamessuilla: heidät pyydetään mukaan lukemaan teoksiaan lapsille, mutta heitä ei pyydetä haastateltaviksi, kertomaan ajatuksistaan ja työstään. Heidät kutistetaan lähinnä lasten hauskuttajiksi.

Viihteellisten kirjojen kirjoittajana olen kohdannut samantyylisen ongelman: viihteellisiä kirjoja arvioitaessa tai niistä puhuttaessa keskitytään usein vain siihen, että “tämä on tällainen kiva hömppäkirja, hauskasti kirjoitettu, nauroin.” Jotta asiasta ei tulisi väärinkäsityksiä, sanon heti tämän: se, että ihmiset kirjoittavat kirjoistani on minusta mahtavaa ja otan ilolla jokaisen sanan vastaan. Kiitos kaikille, jotka olette kirjojani arvioineet! Haluan kuitenkin nyt pikkuisen haastaa sitä, miten viihteellisistä kirjoista kirjoitetaan ja kyseenalaistaa niihin lätkäistävää hömppäleimaa, joka piilottaa alleen kaiken muun.

Realistisia kirjoja arvioitaessa ja niistä puhuttaessa esille nostetaan käytännössä aina tarinan teema. Teema ja sen ulottuvuudet ovat keskustelun keskiössä. Tarina ja sen hahmot tuodaan keskusteluun usein vain teeman käsittelyn kautta. Temaattisuus hallitseekin Suomessa vahvasti kirjallista keskustelua. Kun kyseessä on viihteellinen kirja, tämä nousee kuitenkin ongelmaksi, sillä viihteellinen kirja luetaan usein pinkit hattaralasit päässä. Viihteellisten kirjojen keskiössä ei nimittäin yleensä olekaan tietty teema vaan tarina ja henkilöhahmot. Kun on totuttu keskustelemaan kirjallisuudesta temaattisesti, viihdekirjan suhteen tuleekin töks. Mitä tästä nyt sanoo muuta kuin “ihan viihdyttävä”? No, paljonkin. Esimerkiksi Sophie Kinsellan Himoshoppaaja-sarja on täydellisen tyylipuhdasta chick-litiä, erinomainen viihdekirjasarja. Se kuitenkin nosti esiin ongelman, josta monet naiset kärsivät: shoppailuriippuvuus ja siitä seuraavat taloudelliset ongelmat. Aiheesta voi keskustella paljon, syvällisesti ja monipuolisesti. Jennifer Weiner taas kirjoitti kirjassaan Good in Bed ylipainoisesta naisesta ja hänen kokemuksistaan. Tästäkin saisi takuuvarmasti aikaan hedelmällistä keskustelua.

Kun Ofelia-kirjani (Sammakkoprinsessa ja Operaatio Huulituli) julkaistiin, uskoin, että arvioijat ja haastattelijat nostaisivat esiin sen, että päähenkilö Ofelia on ylipainoinen. Ylipainoisia päähenkilöitä nimittäin on hyvin vähän, ainakaan suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa, mutta lukijat ovat kaikenkokoisia. Hyvin harva kuitenkaan nosti aiheen esille. Sen sijaan kohderyhmään kuuluvilta nuorilta lukijoilta tullut palaute Ofelian painosta oli sataprosenttisen innostunutta: nuoret kertoivat miten kivalta tuntui, kun vihdoinkin löytyi päähenkilö, joka oli samanlainen kuin he itse ja joka tuskaili samojen asioiden kanssa.
Toinen esimerkki: Ofelia-kirjojen fantasiamaailma on matrilineaarinen: vallassa on aina kuningatar ja kruunu siirtyy äidiltä tyttärelle. Tämä ei tietenkään ole fantasiagenressä ainutlaatuista, mutta naisvalta on asia, joka ei ole edelleenkään missään nimessä itsestäänselvyys yhteiskunnassamme. Tähänkään asiaan on harva kiinnittänyt huomiota. Heinäkuun lopulla ilmestyvä chick-litiä ja fantasiaa yhdistelevä nuortenromaanini Valpuri Vaahteran Maaginen Korva käsittelee mm. transsukupuolisuutta.

Mainitsen nämä asiat siksi, että ne valottavat keskeistä pointtiani: jos viihdekirjan lukee hattaralasit silmillä, missaa aika paljon. Aivan kuten Simukan esiintuomilla lastenkirjailijoilla, viihdekirjailijoillakin on sanottavaa ja viihdekirjoissakin on keskusteltavaa. Silti meidät saatetaan esimerkiksi jättää kutsumatta keskustelutilaisuuksiin tai messuille, oletettavasti koska kirjamme ovat, no, sellaista kivaa hömppää ja mitä siitä nyt muka keksii. Haastan tämän käsityksen: teemat eivät välttämättä loiki esiin kirjoistamme yhtä näkyvästi kuin vaikkapa realistisista romaaneista, mutta meillä on varmasti sanottavaa, joka kiinnostaa lukijoita ja väitän, että suurimmassa osassa viihdekirjoja on keskusteltavaa. Sen löytäminen saattaa edellyttää erilaista lukutapaa ja hattaralasien laittamista hyllylle, mutta kyllä se siellä on. Ja jos epätoivo iskee, aina voi löytää jutunjuurta vaikkapa kirjoitusprosessista, henkilöhahmoista ja juonesta – aiheista, jotka kiinnostavat lukijoita ja kirjoittajia kaikkialla.

Wattpad-tarinoistani

Kodin Kuvalehdessä oli hiljattain juttu Wattpadista, jossa olin mukana. Kerroin jutussa omista kokemuksistani ja vinkkasin kolme suomenkielistä tarinaa Wattpadissa. Wattpadhan on siis sivusto, johon voi postata ilmaiseksi tarinoita ja lukea niitä. Olen blogannut Wattpadista jo kerran aikaisemmin, kun olin juuri aloittanut siellä. Nyt kokemusta on kertynyt jo huomattavasti enemmän.

Wattpad on siitä haastava paikka, että uuden kirjoittajan on vaikea saada lukukertoja. Toki niitä voi saada olemalla aktiivinen esim. Wattpadin keskustelupalstoilla ja jättämällä kommentteja muiden tarinoihin (kommentteja heidän tarinoistaan, ei mainostusta omasta tarinasta). Itsellänikin lukukertojen määrä oli aluksi pieni ja se kasvoi nihkeästi. Omalla kohdallani merkittävä käänne tapahtui, kun sain ensimmäisen tarinani (The Shadowsong Conspiracy) Wattpadin Featured-listalle. Sinne nostetaan tarinoita, jotka täyttävät tietyt kriteerit. Omat tarinani ovat englanniksi, joten en ole varma voivatko suomenkieliset tekstit nousta Featured-listalle – toivon, että voivat! Featured-listalle pääsy nimittäin alkoi tuoda lukukertoja ja kommentteja nopeaa tahtia. Toki en ole lähelläkään Wattpadin tähtitarinoita, jotka ovat saaneet miljoonia lukukertoja, mutta olen oikein tyytyväinen omien tarinoideni “menestykseen”.

Tässä lyhyesti tarinoistani:


The Shadowsong Conspiracy sopisi varmaankin parhaiten urbaanin fantasian kategoriaan. Päähenkilö on 16-vuotias poika, josta on tarkoituksella tehty epämiellyttävä – koko tarinan idea lähti halustani kokeilla miten epämiellyttävän päähenkilön kirjoittaminen onnistuisi. Tarina sijoittuu maagien sisäoppilaitokseen viktoriaanista aikakautta muistuttavassa fantasiamaailmassa.

Gone Magic tapahtuu löyhästi samassa fantasiamaailmassa kuin The Shadowsong Conspiracy, mutta tällä kertaa päähenkilö on New Yorkissa asuva 17-vuotias ihmistyttö, joka joutuu kidnapatuksi maagien näkymättömään valtakuntaan.

Tarinoita lukiessa kannattaa muistaa, että tarinat ovat vain minun editoimiani – kustannustoimittaja ei ole niitä lukenut, joten tarinoissa saattaa hyvinkin olla epäjohdonmukaisuuksia ja virheitä. :-) Jos käyt näitä lukemassa, kuulen mielelläni palautetta!

Uutisia!

Nyt se on selvinnyt: seuraava kirjani ilmestyy syksyllä 2017! Kirja on humoristinen nuorten fantasia, aivan kuin Sammakkoprinsessa ja Operaatio Huulitulikin. Ohessa viisi pikku maistiaista tarinasta (lisää tulee ennen julkaisua :-)!

  • Kirja on päiväkirjamuotoinen.
  • Päähenkilö on 15-vuotias Valpuri.
  • Valpurin perheeseen kuuluvat noita-äiti (jonka keitoksista kannattaa pysyä kaukana) viikatemies-isä, draamaileva isoveli sekä kakkuhullu lampun henki.
  • Valpuri saa yllättäen kyvyn, joka muuttaa hänen elämänsä.
  • Moni saattaisi haluta Valpurin kyvyn, mutta sen kanssa eläminen ei olekaan ihan niin hauskaa tai helppoa kuin olisi voinut luulla…

Miten minusta tuli kirjailija

Heti alkuun haluan sanoa, että en yleensä käytä itsestäni sanaa ‘kirjailija’ – vielä. Useinhan sanotaan, että kirjailijaksi voi itseään kutsua vasta, kun on julkaissut kaksi teosta. Koska toinen kirjani ilmestyy vuonna 2016, kutsun toistaiseksi itseäni ‘kirjoittajaksi’. Tämän postauksen yhteydessä käytän sanaa ‘kirjailija’ selvyyden vuoksi (“Miten minusta tuli kirjoittaja” ei nimittäin tarkoittaisi ihan samaa;-).

Kustannussopimuksen saaminen on aihe, joka selvästi kiinnostaa ihmisiä. Varsinkin kirjoittamista harrastavat haluavat usein tietää miten saada tuo kaivattu “kyllä” kustantajalta. Olen silloin tällöin nähnyt netissä väitteen, että mikäli et ole julkkis tai mikäli et tunne jotakuta kustannustoimittajaa, et voi saada kustannussopimusta. No, kyllä voit, ja minä olen siitä esimerkki.

Aloin kirjoittaa nuorille noin kymmenen vuotta sitten. Sitä ennen olin kirjoittanut pari viihderomaania aikuisille. Toisesta käsikirjoituksesta sain eräältä kustantajalta sivun mittaisen palautteen, mutta en keltanokkana tiennyt kuinka arvokas tuo palaute oli, vaan viskasin kirjeen kiukuspäissäni kaapin perukoille. Ymmärsin kuitenkin melko pian, että viihteellinen kirjallisuus ei ollut Suomessa kovin suuressa huudossa. Genreä kirjoitti muutama jo vakiintunut kirjailija, ja uusia en tahtonut löytää kustantajien sivuilta sitten millään. Löysin melankoliaa ja realismia, ja ne eivät olleet minun juttujani. Tästä syystä päätinkin kokeilla englanniksi kirjoittamista. Löysin englanninkielisen kirjoittajafoorumin, jossa oli kaikkia mahdollisia genrejä kirjoittavia ihmisiä, eikä viihteen kirjoittamista tuntunut häpeävän kukaan. Itse asiassa, yksi moderaattoreista kirjoitti Harlekiinille ja oli asiasta avoin ja ylpeä. Tunsin oloni kotoisaksi ja jäin.

Kirjoitin ja editoin ensimmäistä lastenkirjaani kaksi vuotta. Samaan aikaan luin kaikki mahdolliset artikkelit lapsille ja nuorille kirjoittamisesta, kaikkien löytämieni kustannustoimittajien ja kirjallisuusagenttien blogit ja muut sivustot. Seurasin millaista kirjallisuutta julkaistaan ja mistä on ylitarjontaa. Niinpä tajusin pari vuotta lastenkirjaani tahkottuani, että kyseinen teos ei koskaan tule saamaan siipiä, sillä se on perinteinen ensimmäinen kirja: liian kliseinen, liian epäselvä juoneltaan, liian tavallinen. Kirvelevin silmin laitoin kirjan sivuun ja aloitin toisen, nuorille tarkoitetun fantasian. Pidän tuosta romaanista edelleen kovasti, mutta sekin on liian tavallinen – se ei eroa massasta, ja siksi sitä olisi vaikea saada läpi mistään. Tämä romaani oli perinteisempää fantasiaa ja osin synkkä, joten sen jälkeen halusin kirjoittaa jotain tosi hauskaa ja kevyttä. Syntyi ensimmäinen versio Sammakkoprinsessasta. Täysin erilainen kuin mikä se nyt on, mutta Ofelia (silloin nimeltään Hilda) oli syntynyt. Tällä kertaa sain agenteilta positiivista palautetta ja korjausehdotuksia ja uskoin olevani oikealla tiellä.

Sitä haluamaani “kyllä”-vastausta ei kuitenkaan tullut, ja koska olen kärsimätön luonne, jätin varhaisen Sammakkoprinsessankin kovalevylle muhimaan ja siirryin seuraavaan käsikirjoitukseen. Tätä teinkin vielä joitain vuosia: kirjoitin kässärin, turhauduin kuin sain “ei kiitos”-vastauksia, ja aloitin uuden. En edes tiedä montako valmista käsikirjoitusta minulla on. Jossain vaiheessa taloudellinen taantuma alkoi näkyä selvästi: agenttien vastauksen kestivät ikuisuuden, ja monet lakkasivat vastaamasta kokonaan. Noihin aikoin palasin myös yliopistoon tekemään kasvatustieteen opintoja, ja saatuani ne tehtyä ryhdyin opettajaksi. Se oli sen verran rankkaa hommaa, että kirjoittaminen vieraalla kielellä ei tullut kyseeseen, sillä olin töiden jälkeen liian väsynyt. Sormeni kuitenkin syyhysivät kirjoittaa, joten mieleeni juolahti ajatus, että kääntäisin jonkun tarinoistani suomeksi.

Olin seurannut kustannusalaa ja lasten- ja nuortenkirjallisuutta (englannin kielellä) jo vuosia, ja olin omaksunut tietynlaisen päämäärätietoisen ajattelun. Kirjoittaminen on minulle ehdottoman luonnollista ja jopa pakollista, mutta enää pelkkä itselle kirjoittaminen ei riittänyt: halusin lukijoita, yleisön, jolle kirjoittaa. Kirjan kääntäminen on iso urakka, enkä halunnut kääntää sellaista kirjaa, jonka tyylisiä Suomessa olisi jo tarjolla. Tutkin kustantajien sivuja ja tulin siihen lopputulokseen, että realismi ja perinteinen Tolkien-tyylinen fantasia olivat vahvoilla. Huumoria oli vähemmän (Tuija Lehtistä lukuun ottamatta), samoin kuin arkeen sijoittuvaa fantasiaa ja chick-litiä. Niinpä päätin kääntää Sammakkoprinsessan, sillä sen tyylisiä tarinoita ei suomeksi kirjoitettuna ollut liiemmin tarjolla.

Käänsin siis Sammakkoprinsessan ja lähetin sen muutamalle kustantamolle. Noin kuukauden kuluttua sain vastauksen WSOY:lta. Kustannustoimittaja piti tarinasta ja tyylistäni, mutta hänestä tarina vaati tiettyjä muutoksia: iso osa tarinasta sijoittui keijumaailmaan, ja hän ehdotti, että tarina voisi sijoittua vahvemmin ihmisten maailmaan, jotta nuoret saisivat paremman samaistumispinnan. Hän lupasi lukea tarinan uudestaan, jos päättäisin tehdä muutokset. Hänen ehdotuksensa oli samansuuntainen kuin mitä olin jenkkiagenteilta saanut, ja tajusin sen meriitit, joten ryhdyin toimeen. Kirjoitin tarinasta isoja osia uudelleen, ja seuraavana keväänä lähetin valmiin tarinan kustannustoimittajalle. En kuullut mitään sinä keväänä enkä kesänä. Intoni alkoi hälvetä. En edelleenkään kuullut mitään koko syksynä, ja tässä vaiheessa putosin kirjoittajan urani syvimmälle pohjalle. Olin kirjoittanut niin paljon, opiskellut kirjoittamista niin paljon, pitänyt itseni ajan tasalla alasta, yrittänyt niin kovasti saada kustannussopimuksen, ja olin ollut niin lähellä. En ymmärtänyt miksen kuullut kustannustoimittajasta mitään, sillä hän oli vaikuttanut todella mukavalta. Päättelin, että Suomessakin homma menee niin, että jos tarina ei kiinnosta, ei tule vastaustakaan. En saanut kirjoitettua enää mitään ja päätin, että lopetan kirjoittamisen. En yksinkertaisesti jaksanut enää sitä karusellia. Kuitenkin päähäni pulpahteli tarinaideoita ja laitoin niitä ylöskin. Osaa yritin kirjoittaa, mutta kyynisyys nosti päätään: turhaan kirjoitat, ei tämäkään kuitenkaan mene läpi. Vuoden ajan kieriskelin tässä tuskassa: halusin kirjoittaa, mutta en kyennyt.

Sitten, vuoden kuluttua eräänä alkusyksyn päivänä tarkistin opettajainhuoneessa välitunnilla puhelimesta sähköpostini. Olin saanut viestin, jonka lähettäjän nimen tunnistin: kyseessä oli sama kustannustoimittaja, joka oli antanut minulle ne muutosehdotukset. Hän pahoitteli kovasti, että sähköpostini oli joutunut hukkaan uuteen järjestelmään siirryttäessä, ja hän oli sen nyt sattumalta löytänyt. Hän lupasi lukea tarinan nopeasti, koska olin joutunut odottamaan niin kauan. Niin minä pidättelin hengitystäni viikon. Sitten sain uuden viestin: kustannustoimittaja oli lukenut tarinan ja piti siitä kovasti – hän halusi sen kustannusohjelmaan, mutta hän ei voinut päättää asiaa yksin, vaan kustannuspäälliköltäkin piti saada myöntävä vastaus. Seurasi taas odottelua. Kustannustoimittajan innostus oli kuitenkin aivan mahtavaa vuosien yrittämisen jälkeen. Lopulta eräänä alkutalven iltapäivänä puhelimeni soi. Soittaja oli vieras numero, ja koska olin juuri tullut töistä ja olin syömässä, en vastannut (olin varma, että kyseessä oli puhelinmyyjä). Googlasin kuitenkin numeron, ja sydämeni hyppäsi kurkkuuni kun tajusin, että kustannustoimittajahan se siellä. Soitin äkkiä takaisin ja vihdoinkin, melkein kymmenen vuoden jälkeen, kuulin ne sanat: “Kyllä. Me haluamme kirjasi.” Ruoka jäikin sitten syömättä.

Jos jotain olen tästä matkasta oppinut, se on tämä: kustannussopimuksen saaminen ei ole kiinni pelkästä lahjakkuudesta. Siihen liittyy myös kaupallinen aspekti (onko teos tarpeeksi uniikki, löytyykö sille ostajia), ripaus onnea sekä juuri se oikea kustannustoimittaja, joka innostuu tekstistäsi. Joten jos olet heittämässä kirvestä kaivoon, minun ohjeeni on: yritä vielä kerran. Se seuraava kustannustoimittaja voi hyvinkin rakastua tekstiisi.